Ankara

Olen rinteessä. Joka puolella taloja. Nämä talot tuntuvat olevan ihan hienoja, tuolla alhaalla näkyy sellainen, mikä voisi olla yhtä hyvin Helsingissä. Kadun varressa, kiilautuneena jalkakäytävän ja pengerryksen väliin kasvaa pari puuta viheriöivine lehtineen. Alempana, tien vieren portailla varjossa istuu poika ja seisoo toinen. Heillä on reput selässään. Heidän yläpuolellaan kalteroidut ikkunat ja seinässä joku teksti. On olla huomaamatta lyhyt, varmaan vanhempi pitkäkaapuinen nainen, joka katsoo tieltä poispäin. Hänen takanaan on pari täyteen sullottua kassia. Hän on kääntänyt katseensa näistä kasseistaan, mitä hän tuossa seisoo? Minun jälkeeni pääsyä odottaa auto, kuljettaja puhuu puhelimessa. Yhdessä ikkunassa Turkin lippu. Ihmisiä kävelee kadulla laatikoiden ja kantamuksien kanssa. Talot ja infra siistin näköistä. Tässä taas yksi vanhempi nainen ja myös hänellä pitkä vaate, ruskea. Äitejä lastensa kanssa. Tulen kadulle, jossa on paljon pientä kauppaa, vaatekauppaa ja muuta. Kadun nimi on Mutlu, kadulle nostettu tarjousvaatteita.

Turkki, jossakin Adanan maakunnassa

Kun harrastan tällaista satunnaista matkailua, niin en ole kuitenkaan keksinyt keinoa löytää satunnaisesta kohteesta takaisin isoon karttanäkymään, jolloin voisin selvittää, missä oikeastaan olen. Nytkin jouduin pienellä kartalla vetämään näkymää niin kauas länteen päin, että karttaan tulee näkyviin edes maakunnan raja. Joka tapauksessa paikka on karua ja kuivaa aroa, pölisevät hiekkatiet halkovat matalaa heinikkoa. Tämä on hautausmaa. Hautapaikat näyttävät kovin vaatimattomilta, yhdessä näyttäisi olevan jopa aivan käsin kirjoitettu nimi. Monet haudat ovat kuin häkkejä: rautainen kehikko itse haudan päällä, metri kertaa kaksi.

Kaksi miestä kävelee perässäni. Toisella vanhemmalla suuret mustat housut, kauluspaidan päällä mustat liivit ja niin ikään musta pyöreä päähine. Toinen vähän nuorempi taas on pukeutunut tavalliseen tummanvihreään t-paitaan ja vaaleisiin housuihin. Astun eteenpäin ja oikealla matkan päässä näen kolmannen miehen katsovan minuun. Hän pikselöityy painaessani plussaa hänen kohdallaan. Seuraavassa kuvassa hän häviää. Menen takaisin ja katson häntä: harmaa järkähtämön hahmo, yksityiskohdat epäselvät. Kaukana kohoaa leveä vuoristo. Toisella puolella kukkuloita. Miksi juuri tämä paikka on päätetty kuvata? Alapuolellani näen miehen kävellessään kannattelevan panoraamakameraa. Hän on siis varta vasten tullut tänne, miehet ovat päästäneet hänet portista. Oliko tietoinen tästä, joka katsoo häntä aavikolta?

Tie loppuu. Kävelen taaksepäin sinne, mistä olen ilmeisesti tullut. Nyt miehet seisovat portin luona, ovat ilmeisesti päästäneet minut sisään. Nyt loppuvat kuvat myös tässä suunnassa, päättyvät portin eteen. Näen pienen ja karun kylän, matala minareetti pilkistää tuuhean puun takaa. En pääse tästä mihinkään. Kaksi autoa, sähkölinja.

Silmät kiinni minne sattuu

Satunnainen paikka 1

Hiekka leijailee. Aurinko kaiken yllä kasvanut muodottomaksi kameran linssissä. Sadevesikaivo, kuvaajan varjo, valkoisia autoja. Talot tien molemmin puolin kyljet kiinni kyljissä, kuten monessa paikassa. Kuvaaja noussut valkoisesta Peugeotista, miksi juuri tällä paikalla? Hänen ovensa on auki. Onko kohdalla hänelle jokin erityinen merkitys? Seinät täynnä tekstiä, jos minulta kysytään niin kieli on arabia, mutta voin yhtä hyvin olla väärässä. Tuossa pitkävaunuisen rekan kontti on ilman seiniä, pelkkänä luurankona, on matkalla jonnekin toisen rekan perässä. Nyt maisemassa erottuu kaksi miestä ja poika, miehellä pitkät valkoiset vaatteet, jotka on monella tässä osassa maailmaa. Mutta pojalla on punainen ja tummansininen vaatetus, tavalliset housut, ehkä tummat farkut ja pitkähihainen paita, melkein takin näköinen. Ehkä ei olekaan niin kuumaa, miltä näyttää.


Satunnainen paikka 2

Nyt olen jään päällä. Jään laidalla kohoaa korkea kallio. Sen vasemmalla puolella alkaa lähes oranssi hiekka, ehkä aurinko värjää sen. Jää näyttää vihreältä, täysin lumetonta. On oltava todella kuivaa. Tuolla näkyy korkeita voimalinjan mastojen näköisiä rakennuksia, jotka voisivat viitata öljyyn, mutta siitä en ymmärrä. Jään toisella puolella, horisontissa kohoavat korkeat vuoret. Maisema on käsittämättömän karu, kirkuvan värikäs. Jäät palavilla kallioilla. Tämä on Irkutskin alueella.

Dhaka, Bangladesh

Kadun nimi on Nurjahan. Heti näen 7 polkupyörävetoista rikšaa. Tuossa polkupyörällä kuljetetaan suuria vesipulloja. Nuori mies puristaa kahvaa jänteikkäällä kädellään. Kaikki liikkuu polkupyörillä, ihmisten lihaksilla. Sivukadulla lääkärikeskus (Institute of medical science, approved by the goverment of the People's Republic of Bangladesh). Tässä rikšan lavalla kulkee vihanneksia ja hedelmiä. Ne ovat tasaisella pinnalla ilman mitään aitausta tai koria, valmiiksi aseteltu myyntipöydän näköiseksi ja mies polkee, eivät ilmeisesti kuitenkaan putoile maahan. Kahdella samaan suuntaa kulkevalla miehellä pitkät nilkkoihin ulottuvat asut, toisella musta, toisella valkoinen ja vielä valkoinen päähine.

Kapean kadun laidassa hautakiven muotoinen pysty sementtilaatta, jossa lukee vain N-21. Sen vieressä roskaa ja kasvi, joka näyttää meidän suurelta huonekasvilta. Tie on kuvattu melko kauan sitten, vuonna 2013 ja tiehen on kirjoitettu liidulla Cricket Match 2012. Tämä on bengalien maa, kieli on bangla. Suurin osa muslimeja ja suurin osa elää maaseudulla omavaraistaloudessa. Alle puolet Suomen pinta-alasta, ihmisiä yli 160 miljoonaa. Dhakan väkiluku parikymmentä miljoonaa. Seinään on joku kirjoittanut isoilla, vänkyräisillä punaisilla kirjaimilla "love all girls and boys". Tässä maassa ei varmaan ole montaakaan ihmisetöntä näkymää, vaikka mistä sen tiedän? Monessa kadunkulmauksessa on kioski, joissa länsimaisten virvoitusjuomien mainoksia. Tässä riksan kyydissä suuri, raskas lautakasa. Maa on Dhakassa tasaista, ainakin näyttäisi siltä ja se mahdollistaa varmaan raskaat kuljetukset polkemalla ja työntämällä kärryissä. Tässä kolme, neljäkerroksisia taloja joiden sisälle sokkeloihin olisi mielenkiintoista päästä katsomaan. Siellä täällä avonaisia rautaisia portteja, avoimia ovia. Varmaan täälläkin ihmiset tahtovat elää ja toteuttaa itseään. Katson ylös. Taivaalla ohutta pilviharsoa sähkö- ja puhelinjohtojen hämähäkinverkon takana.

Ho Chi Minh

Circus Coffee and Tea. Vaatteita kuivumassa: punainen t-paita. Olen tänään ajatuksissani. Opettelen 3D-mallinnusta, siksi mielessäni on lähinnä muotoja. Joillakin tosiaan näen vietnamilaishatun ja tiedän joskus saaneeni sellaisen tuliaiseksi. En tiedä missä se on, ei ainakaan täällä. Jäänyt jonnekin edelliseen elämään. Se on siis sisältä ontto, alhaalta avonainen ympyräkartio. Mutta se ei ole aivan suora ympyräkartio, vaan kuitenkin yläosasta hieman tylppä. Sitä sanotaan myös riisinviljelijän hatuksi. Joskus niissä on kuvioita. Heikkolaatuisessa kuvassa matalaresoluutioisia vihanneksia, ehkä ananaksia. Nainen katsoo minua kääntyessään skootterilla. Hänellä on jalassaan ilmeisesti väljät mustat, valkokuvioiset kangashousut. Käännyn toiselle kadulle: karaoke. Nuoria miehiä, yksi ilman paitaa. Karaoken sisäänkäynti näyttää autotallilta, mutta avonaisen autotallin yläpuolella lukee suurilla kirjaimilla: Karaoke, ja jotain vietnamin kielellä. Vietnamin kieli kuuluu austroaasialaisiin kieliin.

Phnom Penh

Yhden lippalakissa lukee NY. Hän on mies, mutta ajaa naistenpyörällä, päällään mustat suorat housut, kauluspaita. Olkalaukku, jaloissaan sandaalit. Varjo tiessä, tie pölyinen, vaalea. Pyörässä tyhjä kori edessä. Roskia kadun laidassa, kerääntyneet jalkakäytävän reunan eteen. Pyöräilijän takana rengaskasa. On viritetty katos likaisesta pressusta, sen alla melkein näkymättömissä istuu nainen. Naisen vieressä tyhjä sininen tuoli ja valkoinen kanisteri. Kompura ja mies täyttämässä sillä skootterin rengasta. Kasa auton osia, pakoputkia, vanteita. Osia, joita en tiedä. Kadun kulmassa Suomen lippu, mutta epäilen, ettei se ole se, vaan joku saman oloinen logo, symboli. Pusseissa vaatteita tai muita liinoja, nainen istuu kasvomaski päällään. Hedelmiä ja nuoria miehiä.

Olen tullut hallin luokse, jonka sisällä monessa rivissä pelkkiä moottoreita. Ei uuden näköisiä, enkä oikeastaan tiedä mistä laitteista ne ovat. Skoottereilla ajavilla on monella kauluspaita. Sanoisin, että sininen lippu valkoisella pohjalla tarkoittaa jonkinlaista sairaalaa. Tässä lelukaupan ulkovalikoiman yllä Nokia Connecting people - mainoksella varustettu suojavarjo. Vastakkaisella puolella ravintola. Tässä kohtaa katua ylittää kaksi buddhalaista munkkia oransseissa kaavuissaan. Molemmilla on keltainen varjo suojana auringolta. En tiedä, onko tämä tie joskus ollut asfalttitie, mutta nyt se näyttää enemmän hiekkatieltä kuin asfalttitieltä. Mallinukkenainen läpinäkyvässä kopissa. Seinät pölyiset, naisella vaaleanpunainen pitkä mekko. Takana varjossa teksti: welcome. Mies polttaa tupakkaa muovituolin päällä, hänelläkin pitkä kauluspaita, mutta se on tumma ja likainen, jaloissa shortsit, paljaan sääret auringon paisteessa. Hieman edempänä pestään uutta, hienoa autoa.

Hammasklinikan logon vasemmalla puolella parveke, jolla on kuivumassa pienen lapsen vaatteita. Talonpätkä harmaata puuta, laudat irvistelevät joka suuntaan, ikkunan tilalla puinen ristikko. Elää täällä, tällainen elämä, mikäpä siinä. Köyhää ja meluisaa. Mutta voittajien elämä on kaikkialla samanlaista: urheiluautoja, avaria huoneistoja. Siirryn toiselle puolelle kaupunkia, jonnekin kaupungin laidalle. Nuori tyttö vetää perässään suurta ruosteista kärryä, jossa kaikenlaista rojua, päällimmäisenä punainen muovituoli. Jonkinlainen puoluetoimisto Cambodian People's Party. Siellä täällä varjoissa ihmisiä. Talot pieniä, mutta jossain on suuri tila, jossain talojen takana, tyhjä ja hiljainen. Tässä aikuinen mies vetää kärryä, siinä on hedelmiä, tai oikeastaan en tiedä mitä ne ovat.

Bãi Cháy

Bãi Cháy on Vietnamissa. Se on jonkinlainen rantaresortti. Luen että nimi tarkoittaa palavaa rantaa. Jännä juttu, että kun vien itseni kartalle, nimi tuntuu osuvalta. Olen jossakin rakennuspölyn keskellä ja kuva on jännän tummasävyinen, vaikka aurinko näyttäisi olevan korkealla, jotenkin todella tumman oranssi, valtavan pölyinen. Talojen välistä näkyy kaistale merta. Mutta talot itse ovat vain talojen luurankoja, ilmeisesti kaikki on vasta rakenteilla. Rakenteilla olevia taloja on paljon, vieri vieressä, tuossa rautainen kehikko, tuossa omituisen kolkko, avonainen ja tyhjä, ikkunalasiton talo.

Kuvattu tie loppuu ja vedän itseni toiseen paikkaan. Nyt olen rantabulevardilla, jossa on valkoisia taloja, hotelleja ja uusia autoja. Tässä suurehko roskaröykkiö, näyttäisi rakennusromulta. Ehkä se siivotaan pian pois. Pari miestä ja nainen, yksi miehistä istuu skootterin päällä poikittain. Takaisin rantabulevardille. Mies kantaa painavan näköistä valkoista, ei kovin suurta ämpäriä. Painon näkee asennosta, missä hän ämpäriä kantaa. Jossakin kaukana edessä on jyrkän näköisiä kallioita, kuin vihreän sammaleen peittämiä.

Olen tullut lähemmäksi: kalliot kohoavat majesteettisina, paljon kerrostaloja korkeampina. Alkaa suuri rakennustyöalue. Tässä on myös satama. Kuin meren pohjasta olisi nostettu pari paattia tälle laajalle betonitasanteelle. Pääsen laiturille, jossa on autoja. Molemmilla puolilla satamassa paljon erilaisia aluksia. Jotkut ränsistyneitä tankkerin näköisiä. Tuossa kaksi sellaista pitkää, kahden kerroksen pientä laivaa, joita näkee kuvissa, ja joissa ehkä myydään jotain niiden ollessa satamassa. Pitkä yhtenäinen tila alhaalla.

Vaihdan paikkaa: olen vilkkaalla tiellä, jonka molemmilla puolilla on siistin näköisiä rakennuksia. Tuossa lasitettu koppi, jonka sisällä pankkiautomaatti, ehkä myös maksuautomaatti. Ylhäällä lukee Vietcombamk. Vasemmalla on suurempi Vietcombankin rakennus, ja ajattelen että tämänkin pankin johtajan on oltava rikas. Wikipedia mainitsee kaksi johdon ihmistä, molemmat miehiä ja viisikymppisiä. Tuossa menee turistien bussi ja tässä kaksi miestä ajaa vanhan näköisellä moottoripyörällä. Jousitukset näyttävät olevan kovilla kahden miehen alla.

Hong Kong 2

Katson ylös. Olen tiellä, joka nousee jykkää rinnettä. Korkean rakennuksen seinässä, katon tuntumassa on kolme suurta kiinalaista kirjainta. Taivaan pilvet valkoiset ja harmaat. Puiden lehdet tuntematonta muotoa, vihreitä joka tapauksessa ja vasemmalla on lastentarha. Laskeudun alas. Edessäni ajaa ambulanssi, mutta se ei ainakaan näytä olevan hälyytysajossa. Oikealla kaksi saman pituista miestä valkoisissa housuissa, hihattomissa valkoisissa kauluspaidoissa. Kengät mustat, samoin vyöt. Puhuvat keskenään ja vaikuttavat iloisilta. Seuraan ambulanssia kunnes se katoaa. Nuori nainen istuu ja odottaa linja-autoa, valkoiset kengät. Tieltä katsoen pysäkin takana on talo, jonka parekkeilta roikkuu pyykkiä. Tuolla on varmasti parisängyn suuren näköinen peitto ja toinen pienempi peitto. Suuren peiton väristä en sano mitään, pienempi on sininen, kirkkaalla vihreällä kuvioitu. Nyt näen että naisella on kangaskassi ja paksut sormukset oikean käden nimettomässä ja keskisormessa. Nyt näen vasemmalla puolella kaksi miestä, joista toinen nuori ja toinen voisi olla keski-ikäinen. He näyttävät työläisiltä, nuoremmalla shortseissa maali- tai sementtitahroja. Vanhemmalla kädessään sininen rätti. Oikealla kävelee toinen nuori nainen vaaleankeltaisen varjon kanssa, kädessään ehkä tupakka. Miksi varjo, ehkä päivänvarjo, sillä nyt ei sada? Nostaa aina epäilyksen, jos joku tekee jotakin ilman syytä ja tarkoitusta: en varmaan vain ymmärrä, koska tarkoitus on oltava. Nyt näen toisenkin naisen varjon kanssa. Olkoon nämä päivänvarjoja. Tätä kirjoittaessani on pian kaksi yöllä, mutta ympärilläni on kirkas maisema viime syyskuulta, jolloin Korona oli ikuisuuksien päässä. Päivitetäänkö näitä kuvia koronan aikaan, vieläkö näemmä Street Viewissä tyhjiä katuja Korona-ajalta? Näen taas tämän kaksi vitivalkoista miestä oikealla. He kävelevät samaan tahtiin. Näen aidan päälle jätetyn vaatekappaleen. Nyt olen tullut pelastusarmeijan rakennukselle, jonka vastapäätä on jotakin, missä lukee Substation. Maanalainen asema? Nyt näen Cola-rekan, jonka kyljessä ovet ovat auki. Valtava määrä virvoitusjuomatölkkejä: Fantaa, Spriteä, tölkkejä joissa lukee Nescafe.

Nyt tässä on korjaajia oransseine liiveineen, joissa keltaiset huomioraidat. En saa selvää, mitä he oikeastaan tässä tekevät, heillä on minulle tuntemattomia instrumentteja. Kuljen eteenpäin tätä katua, nyt talot ovat muuttuneet identtisiksi keskenään. Vaaleanruskeaa, hieman kellertävää tiiltä, päädyissä vaaleita harkkoja, tietä vasten samanlaisesta tiilistä ja vaaleistä päädyistä ja yläostasta koostuvaa muuria. Näin on molemmin puolin tietä. Nainen pitkässä T-paidassa nojaa rautaiseen putkeen. Hänen asentonsa tuntuisi huokuvan jonkinlaista rentoutta ja rauhaa. Tämän alueen on oltava juuri tällainen, uusi ja kaunis. Näin jatkuu edetessäni Grandeur-katua. Tuossa kohtaa muurissa kalteroitu portti. Talojen sisäpihalle pääsee vartioitujen puomien kautta: valvontakameroita, kylttejä. Tämä on kuin jossakin raja-asemalla. Tien yli kulkee kävelysilta, yhdistää molempien puolien samannäköiset kerrostaloalueet, tosiaan puomitetut, aidatut ja turvatut. Tat Chee Avenue. Nyt näen oikealla koululaisia jonkinlaisissa koulupuvuissa, tyttöjä joilla on polven alapuolelle ulottuvat väljät valkoiset, kauluksiset mekot. Kaulassa heillä on jonkinlainen solmio, jonka väri on joko sininen tai punainen ja on sama väri kuin heidän mekkojensa vöissä. Tulen suuren rakennuksen eteen, josta ajattelin, että voisiko se olla jokin oppilaitos. Mutta siinä lukee Festival Walk. Mutta nyt kuitenkin näen kyltin: University Campus oikealla, vasemmalla Student Residence. Olen tullut yliopiston luo: City University of Hong kong. Oppilaitos näyttää mahtipontiselta ja sitä se on myös oltava. Yliopistojen ympärillä kulkiessa tulee paremmalle tuulelle.

Hong kong

Koko Manner-Kiinassa, siis Kiinan kansantasavallassa ei ole muita Street View -kohteita kuin Hong Kong. Ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin kokeilla Hong Kongia. Vien itseni kartalle Shanghai-kadulla. Alue on tiiviisti asuttu, vuoristoinen. Monet ihmiset asuvat korkeissa taloissa. He siis matkustavat paljon hisseillä. Nyt kun olen keskustassa, näen todella ylöspäin kohoavat korkeat talot. Juuri tässä kohtaa yhdessä banderollissa lukee Eternal east bus. Joka puolella tekstiä ja taas lisää tekstiä, jota en tietenkään osaa lukea. Mutta oikeastaan kun näkee tämän paikan eloisuuden, ihmisten määrän, kaiken kuplivan ympärillään, alkaa ajatella, ettei olisi hullumpaa osata lukea tätä kieltä.

Tulevaisuus on täällä. Harmi kun en ymmärrä siitä mitään, koska en osaa kirjaimia. Mutta toisaalta luin jostain, että täällä englannilla on myös virallinen asema. Nyt juuri olen Portland-kadulla. Suuren rakennuksen kyljessä lukee Recreation & sports association. Mutta tämä näyttää enemmän joltain tehtaalta, sanon. Sen piha on suljettu tiiviillä portilla, jonka yllä on piikkilankaa. Mihin sitä tarvitaan - ilmeisesti täällä on kalliita urheiluvälineitä tai muuta aktiivisen ihmisen arvotavaraa. Portista vasemmalle on muurimainen rakennus, joka editse menee kapea kävelytie. Ihmisiä kävele molempiin suuntiin. Katson vastakkaiseen suuntaan. Yhdessä suuressa talossa on yksi kulmaus älyttömän ränsistynyt kauttaaltaan harmaantunut ja tummunut, likainen, todella likainen, mutta vasemmalle jatkuu siisti ja kiiltävä, uuden näköinen julkisivu.

Jatkan Nathan-katua. Paljon amerikkalaisia ja eurooppalaisia tuotemerkkejä, mutta voi olla että vain ne osuvat minulla silmään. Enhän osaa lukea kiinalaisten tuotemerkkien nimiä – tai vaikka olisivat latinalaisilla kirjaimilla, ne menevät minulta ohi, koska eivät sano minulle mitään. KFC ja nyt olen Waterloo-kadulla. Oikealla näen palasen Hong Kongin vihreyttä. Kukkulan puiden väri on todella hyvä. Tässä on Truth Lutheran Church. Käännyn kadulle nimeltä Chun Yi Ln. Tästä taitaa päästä vain kävelyreiteille tänne vuoren tai kukkulan rinteille. Jos olisin täällä oikeasti, menisin. Tahtoisin nähdä Hongkongin katuja yöllä, mutta Street View ei anna siihen mahdollisuutta.

Taiwan: Taipei

Jos olen rehellinen, harhailen nyt täysin ilman määränpäätä. Taipein vaakuna ei noudattele millään tavalla länsimaista heraldiikan kuvakieltä. Mutta itseasiassa se ei ole vaakuna, kuten Wikipediassa väitetään, vaan vain virallinen logo. Kuin jonkun värikkään yrityksen logo – sellaisena vähän vanhahtavan oloinen. Se on siis saaren pohjoisosassa: iso kaupunki, kolmisen miljoonaa ihmistä.

Miten Taiwanin saari saattoi pitäytyä kommunistihallinnon oppositiovoimien, eli Kiinan tasavallan hallussa jopa Maon aikojen läpi? Nyt kun vilkuilen jostakin tietoja, näen että ilmeisesti Kiina (tai mitä me sanomme Kiinaksi) tahtoi aikoinaan välttää sen, mitä tapahtui Koreassa. Tuntuu vahvasti siltä, että täytyisi elää koko elämänsä Taiwanissa, ymmärtääkseen tästä enempää.

Laitoin itseni kartalle jollakin Zhongshan-nimisellä kadulla. Tuossa vasemmalla puolella parkissa on kymmenen skootteria. Mies kävelee olallaan laukku, joka voisi olla suuri naisten laukku ja kädessään hänellä on joko nippu papereita tai tupakkavehkeet. Kun tulen tämän kapean kadun päähän, näen edessäni korkean rakennuksen. Rakennuksen edessä, oikeastaan rakennuksen edustan tien molemmilla puolilla on kymmeniä skoottereita. Ehkä ilmasto ja muutkin olosuhteet suosivat skoottereita. Rakennus kuuluu firmalle Taipei Rapid Transit Corporation. Lähden oikealle. Kadut ovat todella kapeita. Kiinankielisiä merkkejä. Luen että täällä puhutaan mandariinikiinaa, eli sitä yleisintä kiinaa. Tässä joku kampaamo: Starry Hair Design. Seuraavassa kulmauksessa kuusi miestä näyttävät odottavan jotakin. He vilkuilevat Google-autoa.

Ei varmaan pitäisi kirjoittaa tätä, mutta monen talon seinät näyttävät hieman likaantuneen saniteettitilan seiniltä. No tuollaista valkoista laattaa. Näen ilmeisesti kiinni olevan putiikin, jossa lukee paljon kiinaksi ja vähän englanniksi: good morning. Joka paikassa tuuletinlaitteita. Joku istuu ristiistunnassa tuollaisen pölkyn päällä ja katsoo puhelintaan. Tuossa ulko-ovi, joka muistuttaa hissin ovea. Mutta ei se varmaan sitä ole. Paljon kasveja ruukuissa. Missään ei ole pientäkään palasta paljasta maata, ainoastaan ruukkuja. Ruukkuja on paljon. Siellä täällä englanninkielisiä kylttejä: Su/food Brunch, Juice bar. Menen eteenpäin ja näen naisen vetävän vaaleanpunaista kärryä ja kantavan kädessään jotain, joka voisi olla vaaleanpunainen kauppakassi. Hänellä on jalassaan sandaalit, vaaleanpunainen paita. Hän ei ole nuori nainen. Tulen taas kadulle, jonka molemmilla puolilla on skoottereita. Ilmeisesti pyörin ympyrää. Harmaa korkea talo, valvontakamera, mies polttaa tupakkaa. Heti sen perässä pieni aukea, joka on reunustettu suuriin neliskulmaisiin astioihin istutetuin viherkasvein. Family Marketissa voi maksaa kaikenlaisilla sellaisilla kuin Apple pay, Google pay ja Samsing pay. Logossa valkoinen koira vetää ostoskärryä. Nyt olen pylväshallin luona, jonka vastakkaisella puolella on 7eleven. Nyt olen keskellä risteystä. En ole vielä nähnyt täällä kovin korkeita taloja. Yritänkö löytää Taipeista jotakin, mitä siellä ei ole, vai miksi tuntuu, että tämä voisi riittää tästä? Olen tullut puistoon, hämmästyttävän vihreään.

Taiwan

Olen Taiwanin Hualienissa. Tämä on saaren itäosan kaupunki ja Wikipediassa lukee, että se saa elantonsa pääosin turismista. Näen kapean kadun, pakettiauton ja ylhäällä paksun pilven peittämän taivaan. Käsinkosketeltavaa, että kohta sataa. Kulmauksessa on jokin liike, jonka ovella seisoo lyhyt nainen. Nyt menin hiukan eteenpäin, risteyksen toiselle puolelle ja hämmästyttävän kirkas aurinko tuli esiin. Mutta taas kun etenen, näen pilvet. Ilma näyttää hämmästyttävän kostealta: on oltava kuumaa ja kosteaa. Kuva on otettu tämän vuoden tammikuussa. Tässä päiväkoti, jonka aidassa pyöreilla alustoilla värikkäitä kuvia eläimistä: jänis, lohikäärme, käärme, hevonen, peura, apina, kukko, koira ja sika. Vielä yksi: rotta. Näen horisontissa kappaleen pilvien ylhäältä peittämää vuoristoa. Jouduin jonkin tunnelin toiselle puolelle. 26 Renhe Street. Yhtäkkiä tällainen koppero, ripustettu langalla vaatteita kuivumaan. Vaatteet henkareissa: housuja, paitoja, yhdet sukat: ehkä lapsen. Tuossa kaksi koiraa kytkettyinä: musta ja valkoinen.

Dubai 2

Nyt olen paikassa Downtown Dubai. Näen sileät kiiltävät laatat, kuin marmoria allani. Olen jonkun ostoskeskusken edessä. Joudun vaihtamaan näkymää, se oli panoramakuva. Nyt olen Burj Khalifan edessä, puistossa jossa on suihkulähde. Suihkulähde on suuri ja sen takana maailma korkein rakennus kohoaa taivaisiin. Mutta tämä puisto ja nämä sileät laatat ovat ihmisistä tyhjät. Tulin puistosta pois jalkakäytävälle. Edelleen tyhjää. Kaikki istutettua, keinotekoista ja kaikki puhdasta, tasaista. Nyt näen ihmisiä keltaisissa puvuissa. en tiedä, ovatko ne rakennusmiehiä, kunnossapitomiehiä vai turvamiehiä. Tuossa alukee Dubai Mall, pienempi rakennus. Ei, ei ole juurikaan mahdollista hahmottaa tornin kokoa. Lasinen rakennelma, kangaistus. Voiko tuo todella olla maailman korkein rakennus? Vaikka olisin paikanpäällä, en varmasti ymmärtäisi tämän enempää. No tämä on kai voimannäyte. Tyhjät tiet, tyhjä liikenneympyrä, kiiltävät laatat, kaiken takana tämä jättiläinen. Näen ensimmäisen ihmisen lukuunottamatta henkilökuntaa: tai kuka tietää onko hän töissä täällä, mutta hänen vaatteensa ovat siviilivaatteet. Hän on yksin kulkeva länsimaalaisen näköinen nainen, voisi hyvin olla suomalainen. Omituisen tyhjää, ehkä kuvaamishetkellä koko paratiisi on vasta rakenteilla. Nyt jouduin Burj Khalifan sisäänkäynnille. Kun kierrän taloa, joissain kohden en ymmärrä katselevani maailman korkeimman talon ensimmäistä kerrosta. Ketä varten tämä kaikki on rakennettu, mitä tämän takana piilee? Onko tämä turisteille? Nyt olen taas asfalttitiellä, Sheikki Mohammed bin Rashidin bulevardilla. Näyttää ettei tällaisessa paikassa ole tilan puutetta, vain suuri avaruus kaikkialla. Mutta silti valtavan korkeita, kiiltäviä taloja vieri vieressä. Ehkä tällainen paikka on se, missä kaikkien pitäisi asua, aavikoiden pilvenpiirtäjissä. Emme häiritsisi luontoa. Ei puita, joitakin tasaiseksi leikattuja pensaita. Nyt olen parkkipaikalla, jossa on kieltämättä paljon autoja, mutta ei ihmisiä kävelemässä niille. Tässä joku luksuspaikka, Ferrari, Lamborgini ja Ferrari, turvamies. Paljon rakennustyömaata. JW Marriott Marquis Dubai. Maailma toiseksi korkein hotelli. Myös maailman korkein hotelli on täällä.

Dubai

Olen Pizza Hutissa. Klikkasin itseni satunnaisesti jonnekin kaupungin pohjoiselle laidalle, tietysti sinne, missä Street View onnistui. Päädyin sisään tähän ketjupikaruokaravintolaan, jonka ruokaa en ole koskaan maistanut. Suomessakin näitä ravintoloita on, useampi pääkaupunkiseudulla, kaksi Pirkanmaalla, eikö vain? Maailman suurin pizzaravintolaketju.

Näen länsimaisen näköisiä ihmisiä. Näen kaksi vanhemman näköistä ihmistä ja nuoremman naisen. Miehellä on harmaat hiukset, joten hänen on oltava vähintään kuusissa kymmenissä. Ehkä noin kaksi kertaa minua vanhempi. Keskittymiseni herpaantuu jatkuvasti ja pian miljardin kissavideon jälkeen olen hänen ikäisensä, enkä ole huomannut ajan kulumistä, eikö niin? Ikkunasta näkyy kalvas auringonvalo. Pöydät ovat puuta, sermit punaiseksi värjättyä puuta, josta kuitenkin näkyy puun juonteet. En voi tietää, onko materiaali aitoa tavaraa, mutta epäilen että kaikki on aitoa, minkä tässä näen. Kaikilla pöydillä valmiina veitset ja haarukat paperiliinojen päällä.

Astun ulos. En ole vielä kadulla vaan terassilla. Terassi aidan takana kulkee rantabulevardi, sitten kimaltelevalle Arabianmerelle. Aavikkoon loppuva vesi, autio. Vaihdan paikkaa toiseen kohtaan bulevardia. Ranta ei näy vallin takaa, mutta meri näkyy. Kun katson kaupunkia, näen korkea talon ja sen vieressä rakennustyömaan. Näen kioskin, jolla monia intialaisia, todennäköisesti rakentajia tai muita työläisiä. Ainakin he näyttävät intialaisilta, eivät arabeilta. Kun menen suuren rakenteilla olevan talon viertä, näen lisää rakennusmiehiä, heistä en erota muuta kuin haaleankeltaiset kypärät ja taivaansiniset työasut.

Tuossa mainostetaan kiinteistösijoituksia englanniksi. Täällä saattaisi käydä niin, että pienillä summilla ei saakaan päitä kääntymään. Poikkean rannalta poispäin: Golden beach hotel. Tuossa autojen osia myyvä kauppa nimeltään Medina. Tässäkin tekstit englanniksi. Joka paikassa myydään autonosia, ehkä jotakin niinkuin koristetavaroita ja muuta. En usko että kaikki olisivat varsinaisesti remontoimassa autojaan. Tällä kadulla myydään matkapuhelimia. En olisi osannut odottaa ihan näin arkisia näkymiä Dubaissa. Lähenen nyt valtavan korkeaa taloa, joka seisoo yksinään matalien talojen keskellä. Kun lähestyn sitä, näen aika nuhjuisen ympäristön. Nyt näen arabin, puvultaan valkoisen, pitkähelmaisen. Nyt olen aivan suuren talon alla, miksi siitä on pitänyt rakentaa näin korkea? Näyttää ettei autiomaassa pitäisi olla tilanpuutetta, miksi rakentaa päälekkäin? Ehkä he matkustavat mieluummin hissillä. En saa selvää, mikä rakennus tämä on.

Olen vaihtanut paikkaa. Tällä kadulla näen vierekkäin korjausliikkeen, kahvilan, parturin ja jonkun liikkeen, minkä nimi on Retro. Mutta tämät Retron ulkoasu näyttää paljon futuristisemmalta kuin näiden muiden. Tuossa kävelee mies tummissa suorissa housuissa ja valkoisessa paidassa, jossa erotan jokut polettien näköiset olkapäissä. Hän saattaisi olla poliisi tai sotilas. Mutta hän kävelee noin vain jonnekin, kuin hän olisi menossa tähän Retro-nimiseen liikkeeseen. Menen eteenpäin ja tulen ehkä ruokapaikan edustalle, mutta nyt näen että siinä lukee Bakery. Kolme miestä seisovat vierekkäin selin tämän Bakeryn edessä. Heillä on kaikilla samanlaiset vaatteet: valkoiset pitkät polviin asti ulottuvat paidat tai pusakat, niiden alla housut, nekin vitivalkoiset, yhdellä päässään vielä valkoinen pyöreä, teräväreunaisen kartion muotoinen hattu. Kaikilla jaloissaan sandaalit. Voin kirjoittaa vain sen, minkä näen.

Nyt näen kaksi miestä pyörien selässä, he katsovat suoraan minuun eli Google-auton kameraan, kasvot tietysti sumennetty. Nämä ovat ehkä nuoria miehiä, toisella suuri tiukalle sidottu, pyöreäksi pingotettu säkki pyörän tarakan päällä. Heillä on jaloissaan farkut, toisella kauluspaita, toisella huppari. Pyörät ovat paljon vanhempia ja raihnaisempia kuin vaatteet. He ovat tulleen mustan BMW:n luo. Auton ikkunalle on kumartunut mies, selvästi näitä vanhempi ja voi olla että nämä miehet ovat aivan nuoria. Mutta mies on kumartunut BMW:n ylle. Hänellä on jotakin asiaa kuljettajalle. Lähellä istuu vielä yksi mies rapulla, maan tasalla. Etenen päämäärättömästi. Tulen rakennustyömaan lähelle. En pääse tähän maahan sisään. Mutta toisaalta ymmärrän, että täällä on monessa kohtaa aika vaatimatonta, oikeastaan näyttää ettei tämä olisi niinkään rikas maa. Tämä on siis Arabiemiraatit, mutta ehkä öljy on täälläkin, kuten kaikissa öljymaissa, paitsi ehkä Norjassa kerääntynyt niin vahvasti vallanpitäjien käsiin. Muut eivät pääse väliin, saa käsiään alle, minkäs teet. Pidetään työvoima halpana. Tässä kohtaa kulmauksessa lukee Falak Al Madina Supermarket.

Vaihdoin paikkaa, yritin päästä jonnekin missä näkyisi satumainen rikkaus, mutta tulin yllättäen öiselle bensa-asemalle. Bensapumput kirkkaassa valossa, McDonalds. Paljon erilaisia, tavallisia autoja. Menen lähemmäksi McDonaldsia. Etenen toiseen osaan, jossa varmaan sijaitsevat varsinaiset huoltoasemapalvelut. Katson sisään: paljon virvoitusjuomia, näen Pringles-purkkeja, muuta purnukkaa ja kanistereita, joissa on varmasti

kaikenlaista autoon tarvittavaa nestettä, jos siis tarvitaan bensan lisäksi. Näillä huoltoasemilla pyörii koko maailma, meidän elämämme. Täältä tankataan se polttoaine, jonka voimasta olemme liikkeessä. Liikkeen varassa on kaikki, mitä näemme ympärillämme. Vaikka itse bensa-asema on nimeltään Enoc, niin bensa-aseman myymälä on nimeltään Zoom. Zoom: Happy shoppin on the move. Nyt taidan nähdä ensimmäisen todellisen voittajan: musta Dodge Viper kimaltelee keltaisessa moottoritien valaistuksessa, valmiinaa kiihdyttämään vielä, kun ainetta riittää.

Japani, kahdeksas päivä

Tällaisessa blogissa jos jokin on kiinnostavaa, niin satunnaisuus. Olen nyt kahdeksannessa merkinnässä. Olen Japanissa kaupungissa Nagoya. En tiennyt mitään tämän nimisestä kaupungista, siksi valitsin sen. Se sijaitsee Aichin prefektuurissa, vaikka tästäkään en tiennyt mitään. Kuitenkin kaupunki on neljänneksi väkirikkain ja kolmanneksi väkirikkain kaupunkialue Japanissa. Kaupungissa pari miljoonaa, kaupunkialueella kymmenen.

Olen tiellä, jolla en näe nimeä. Tulen pienen liikkeenharjoittajan oven eteen, mutta en osaa sanoa mitään siitä, mikä paikka tämä on, voi olla ravintola tai ompelimo. Toisin sanoen minun on kirjoitettava uudella tavalla, omaksuttava uusi keinovalikoima. En tiedä, mitä mikäkin on, voin vain sanoa, miltä jokin näyttää.

Talot ovat todella siistejä, kulmikkaita ja ne vaikuttavat pieniltä. Näin on juuri tällä kohtaa, kaksi, korkeintaan kolme kerrosta, mutta kuin kerroksetkin olisivat erityisen matalia, vai vaikuttaako minusta vain siltä? Nyt näen ensimmäisen sellaisen rakennuksen, jonka osaan tunnistaa jotenkin japanilaiseksi – siis katon reunat taivutettu kulmista ylöspäin – mutta kuitenkin tämä näyttäisi uudelta. Ehkä tässä on pyritty perinnetietoisuuteen. Tiessä japanilaisia merkkejä. Miltä tuntuisi kävellä näillä kaduilla? Jalkakäytäviä ei juuri näytä olevan. Joka tapauksessa autot ovat hienoja. Nyt olen todella modernin, futuristisen talon edessä. Arkkitehtuuri on erikoinen: kulmassa kauas ulos töyntyvät porrastasanteet, tuovat mieleen stadionin tornin, mutta tietysti ne yhdistävät tässä vain kolmea kerrosta. Eniten ihmetystäni herättää pihalla oleva viritelmä, jonka päälle on parkkeerattu vierekkäin kolme autoa. Näyttäisi että alustan voi laskea alas maan alle kuin hissin. Onko siellä isompikin parkkipaikka näille autoille, vai jätetäänkö autot vain alas ja katto vetäytyy niiden päälle. Veikkaisin jälkimmäistä, miksi ei.

Jouduin heittämään itseni uudelleen kartalle täysin eri paikassa, kadotin paikan kun painoin vahingossa väärää nuolinappia. Asian Kitchen Namaste. Mutta kun astun lähemmäksi, kyltti on muuttunut. Nyt siinä lukee Asian Dining Naaaan. Tämä kuva on otettu 2015. Edellinen oli 2017, joten ensimmäinen tieto on lähempänä oikeaa, tosin tänä vuonna 2020 on suuri todennäköisyys, että taas jotakin muuttuu tai häviää. Vuosiluku vaihtuu jatkuvasti. Nyt olen vuodessa 2014. Tien molemmille puolille istutetut puut ovat kuin ainoastaan kuolleita rankoja. Talot ovat väriltään hillittyjä, katot tasaisia tai loivasti viistäviä. Mies kävelee koiran kanssa, katson häntä taaksepäin ja näen sumennuksen takaa, että hänellä on hengityssuoja ja koira on pieni, ei kaikkein pienin, valkoinen. Aurinko tulee heidän takaansa, penkalle heittäytyy heidän varjonsa, miehen pitkä varjo, koiran pieni varjo, joka ei ulotu penkalle asti. Tämä näyttää rauhalliselta seudulta, uneliaalta ehkä.

Kaikki on suoraa ja siistiä, ei roskan roskaa missään. Ihmiset ovat hullaantuneita autokatoksiin ja monenlaisiin ratkaisuihin tällä alalla: tämä on vain tulkintani. Tässäkin hieno metallin ja lasin rakennelma kaartuu auton ylle ja taustalla näkyy myöskin metallin kiiltoa uhkuva asunto. Nämä ihmiset eivät ole köyhiä, eivät voi olla. Mutta nyt tuli vastaan yksi piha ilman autokatosta. Ehkä hän tahtoo olla oppositiossa. Nyt näen kerrostaloja.

Nämä kerrostalot ovat viisikerroksisia ja niistä heijastuu kultainen ilta-aurinko. Vaikea saada selvää väristä, sillä aurinko tuntuisi ylivalottavan ainakin tämän lähimmän talon. Joka tapauksessa ne ovat vaaleita taloja. Näyttäisi että täällä parkissa on paljon autoja, joita en ole täällä nähnyt. En tiedä ketä tällainen voisi kiinnostaa, minua alkaa kiinnostaa yhä vähemmän. Mutta tämä ei johdu autoista tai maasta tai mistään. En vain millään jaksaisi kirjoittaa tätä blogia. Nyt tulen vihdoin romuläjän eteen. Asfaltissa tummia läikkiä, mitähän tähän on kaatunut? Tuossa melkein maan rajassa ilmastointilaite.

Tässä asfaltti on pesty tai aivan uusi, se kiiltelee kirkkaana (kuva 2019) ja aurinko jossakin talojen takana heijastuu siltä. Tuossa lukee englanniksi Dental Clinic. Nyt näen hieman jotakin puuston kaltaista, mutta kaikki lienee istutettua. Tässä kohtaa on korjaajia. Heillä on yksi pieni pakettiauto ja yksi pieni lava-auto, molempien takaosissa korjaustavaraa, pakettiauton takaluuttu auki varusteiden ottamista varten. Näen asfaltissa heijastuksia autokatosten rangoista ja erilaisista kaiteista.

Kyllä, tällaisia on enemmänkin. Taas voimakkaasti ulkonevat porrastasanteet ja hissilaitteet, arvatenkin autoille vaikka niillä ei nyt ole autoja. Tuolla näen tavaratalon näköisen paikan. Tuossa talossa katto on monessa tasossa, ja tuossa yhden tason kahden ulokkeen välissä viisto parveketasanne. Mutta talo on tehty tiilistä, joiden punainen väri on vaaleampi kuin Meksikossa tai Washingtonissa. Tässä on toinen tiilitalo, josta voisin sanoa samaa. Tuossa näen viisi rakennusmiestä lounaalla tai välipalalla, tauolla. Tiedän että ovat rakennusmiehiä, koska he istuvat paketoidun talon edessä rakennustarvikkeiden keskellä. Rakennuksen edessä, miesten kummallakin puolella on kehikkoja ja lujan näköisiä säkkejä erilaisia jätteitä varten. Jätteiden nimet ovat myös englanniksi, oikeastaan teksti on englanniksi suuremmalla kuin japanilainen teksti: mixture, paper, gypsum boards, mixture, wood ja niin edelleen. Miksi näiden täytyy olla englanniksi, onko täällä paljon vierastyövoimaa, joka ei osaa lukea japania?

Nyt näen näitä kuuluisia japanilaisia automaatteja. Ne ovat ilmeisesti kaupan edessä, eivätkä näyttäisi sisältävän muuta kuin juomia ja savukkeita. Tässä tienlaidassa mies sitoo kiinni jotakin muovista pussia, josta en saa selvää mitä se sisältää, vaikka pussi on läpinäkyvä. En myöskään tiedä, onko hän mies vai nainen. Näen puolikkaan auringosta matalan talon takana, joka näyttäisi olevan puuta.

Seitsemäs päivä - Meksiko

Katson Meksikon karttaa. En oikein keksi muuta paikkaa kuin pääkaupunki. En tiedä, paljonko tämä maa kiinnostaa minua. En tiedä, mistä tämä heikkous. Olen nyt aukiolla rakennuksen edessä, se on kaunis vanha pylväsrakennus, historiallinen, siinä lukee Palacio de bellas artes. Paljon ihmisiä istuu tällä paikalla marmorisen laatoituksen päällä, vaikka en voi tietää onko se marmoria. Mutta tästä en pääse mihinkään, tämä on panoraamakuva. On mentävä tielle, jonnekin.

Taas panoraamakuva. Jotenkin tumma maisema, aukio, yhtä hulppea kuin äskeinen, koska sen laidoilla näkyy vain tavallisen näköisiä asuinrakennuksia, melkein tyhjä aukio. Kolmipyöräiseen pyörään asennettu myyntikoju: olisi mielenkiintoista mennä lähemmäs ottamaan selvää, mitä hän myy. Mutta se ei onnitu. Painan nuolesta ja päädyn jollekin Mercado-kadulle. Nyt olen siis Meksikossa, nyt pääsen tarkastelemaan jotakin, mistä en ole varma, paljonko se kiinnostaa minua. Tuossa istuu ihmisiä värikkäillä tuoleilla värikkäiden pöytien luona. Näen yhteensä seitsemän ihmistä. Näen myös sinisen varjon, mutta näyttäisi kuin koko maisema olisi nyt muutenkin varjossa, ehkä on hetki kun aurinko on juuri laskemassa. Olen nähnyt nyt kaksi kertaa sanan Los Angeles, mutta miksi, miksi. Farmacia Los Angeles. Näen taksin, joka on väritetty näin: alaosa valkoinen, takakontin, konepellin ja katon pinta vaaleanpunainen. Tämä on kirkkaiden värien kaupunki. Escuela Primaria Italia. Mitä se tarkoittaa? Sitten tuolla tummankeltaisella seinällä on myös joitain käsinkirjoitettuja lappuja, paljon kaikenlaista tiedotetta, no muutamia. Tulee vastaan koju, jossa lukee Supertortas.

Harhailen päämäärättömänä. Huomioni kiinnittää tyhjä valkoinen kanisteri Arteaga-tiellä. Mitähän tuossa on meneillään: likainen paita matalien tikkaiden päällä, tikkaat paitoineen nojaavat seinää vasten, joka on joskus ollut valkoinen. Sitten tuossa on kaikenlaista sankoa ja mölynimurin näköine laite. Ja muovipussi ja punainen laatikko. Menen metrin eteenpäin ja vastapuolella, punaisessa seinässä... mikä se on? Avoin seinän pätkä. Näen suoraan sisään ja näen perheen pöydän ääressä, naisen ja lapsia. Jonkinlaisena näköesteenä tai suojana on viritelty tuohon läpinäkyvä pressu, mutta sekin vähän yli puolet näkymästä. Tässä kohtaa on kuin banderolli, jonka tekstistä en saa oikein selvää, mutta kuin tässä kuitenkin olisi tai olisi ollut joku liike. Voisiko olla niin, että perhe on ostanut tämän tilan itselleen tai lopettanut liiketoiminnan, nyt asuvat tässä. Heillä on vain kuuman sään takia auki liiketilaa suojannut alas vedettävä ovi, tai miksi tuota sanotaan. Tuossa on myös pieni koira, kyseisen pressun edessä. Osoite on 32 Artega. Menen taas askeleen eteenpäin.

Näen seinässä pyhimyskaapin. Tiedän että kysymys on varmasti pyhimyksestä, koska katolisissa maissa tällaisia näkee. Tässä paikka on aika törkyinen ja juuri tässä näen likaisen valkoisen pressun ja kuin palan vaatetta sen alla, lehtiä, paperia, ehkä vielä liina, jonkinlainen, en erota. Ensin katsoin, että nukkuisiko joku siellä alla, mutta en usko, koska pressun alla näyttäisi olevan enemmänkin jonkinlaisia puisia laatikoita. Käännyt aurinkoisemmalle tiellä. Roskia on paljon kadulla, minkä tälle tekee? Tässä kohtaa kauppa, toisella puolella hedelmäkauppa. Nainen seisoo ovensuussa. Kaksi miestä keskustelee. Tuossa näyttäisi olevan joku vaalimainos, mutta näyttäisi sen olevan kuvan ottohetkellä vanhentunut. Siinä kehotetaan äänestämään Ricardo Anayaa presidentiksi vuonna 2018. Tämä kyseinen mies näyttäisi olevan minua seitsemän vuotta vanhempi, menestynyt ja professori, mutta hän ei ole päässyt presidentiksi, varmaankin sääli, en tiedä.

Menen kortteli päähän ja näen Coca-Cola-rekan. Jatkan eteenpäin Sol-tielle. Todella täällä kaikki on värikästä, tuossa näen kokonaan vaaleanpunaisia taloja neljä kappaletta. Tuohon pystytetty katos auton korjaamista varten ja tuossa katoksen ulkopuolella on irrotettu takapenkki. Taidan tulkita väärin. Katos taitaakin olla muuten vain hienoa mustaa autoa varten. Tuossa nainen pysähtynyt rähjäiselle kojulle ostamaan jotakin. Tuossa kulman takana sisäpihalla näen parvekkeita yhdistävät kierreportaat. Nämä kapeat kadut tulevat mieleen vilkkaan elämän. Tässäkin korjataan autoa, vaihdetaan rengasta. Tuo talo on kirkkaanvihreä. Tässä näen miehen nukkuvan kadun laidassa. Hän on asettunut kohtaan, jossa lukee Alcoholismo, mutta ei mitään muuta. Jotain on revitty siitä pois, tai oikeastaan raaputettu, sillä se on ollut seinään maalattu tiedote, ehkä on sisältänyt jonkun numeron. Vaatteet ovat hänellä repaleisia ja melkein mustia, mutta ei aivan. Epäonnistunut ihminen? Miksi hän on asettunut juuri tähän ja onko hänellä enää toivoa minkään suhteen? Kulman takana kolme nuorta, eloisaa ja kunnollisen näköistä ihmistä. Ovatko he huomanneet ollenkaan, että kulman takana nukkuu ryysyläinen? Tuossa taas on kauppa New York, mutta mies makaa LVI-kaupan edessä, jossa lukee Tlapaleria "La Japonesa". Siis Japanilainen. Tämän on oltava oikea merkki. Seuraavaksi menen Japaniin.

Oli kuitenkin hyvä tulla Mexico cityyn, koska tunnen nähneeni jotakin merkittävää. Tämä on paljon värikkämpi maa kuin moni muu. Tietenkään tämä ei ole minun maani sen enempää kuin mikään muukaan, mutta kuitekin tämä on jotain. Nainen lapsen kanssa, pienellä tytöllä sateenkaarimekko. Heidän vieressään on kapeassa, yksittäisessä ovessa kuin spray-maalilla maalattu Pyhän Marian kuva. Käännyn taas ja tunnen tulleeni taas samalle kadulle, jossa olin jo aiemmin. En tiedä, onko tämä totta mutta yhdessä kalteri-ikkunassa näen kultaisen auringon, jolla kasvot. Tässä jostain syystä autoa tapetoidaan sanomalehdillä, miksi? Olen kadulla Sirio. Nyt Lerdo: näen vaatimattoman kahvilan, johon pistäytymistä en vastustaisi. Ehkä sen nimi on Cafe la Zarza. Pöydät ovat vaaleanpunaiset, mutta enemmän punaiseen vivahtavat. Tuossa nuori mies raitaverkkareissa kävelyttää kahta koiraa. Tässä näen KFC:n ja jonkunlaisen erikoisturvajoukkojen auton, varmasti raskaasti panssaroidun: "seguridad privada". Siis yksityisen turvallisuuspalvelun auto.

Kierrän ympyrää. Ehkä olisi parempi jo edetä. Sanoisin, että tällainen lyhyt vierailu Meksikossa riittää. Seuraavaksi olen Japanissa. Korona-maailma jatkuu, mutta nämä kuvat ovat kaikki ennen maailman muuttumista. On varmaa että kriisi menee ohi, mutta minkälaisia vaikutuksia sillä on? Joka tapauksessa on keskityttävä omaan elämään. Ei auta jäädä katselemaan muiden tekemisiä ja lukemaan loputtomia uutisia ja yhä uusia salaliittoteorioita, jos ei sitten suunnittele tekevänsä niillä jotain. On rakennettava itse sen pohjalle, mitä on ja katsottava, mitä tulee. On paljon asioita, joita ei voi juuri kuvata sanoin, mutta ehkä kaiken muun kuvaaminen on vähemmän arvokasta. Riippuu niin paljon omasta mielialasta, paljonko näkee eroa paikkojen välillä. Miksi tässä tai tässä kohdassa tulee mieleen jokin muisto, jokin tapahtuma? Herättääkö näkemäni muistoja vai toimivatko ajatukseni täysin satunnaisesti? Kun zoomaan tässä näen aidan, näen jonkinlaisia säiliöitä, tynnyreitä, voisivatko ne olla kuitenkin ilmastoinnin laitteistoa? Ehkä ilmastoinnin laitteisto tai assosiaatio siitä vei minut takaisin siihen pieneen, melko epämääräiseen rakennukseen jossa kokoontuu Viita-akatemia. Seisoin yksin tai jonkun kanssa siinä pihalla ja poltin tupakkaa, nyt en enää polta, mutta silloin poltin aika paljon. On vähennettävä mielitekojaan että niistä riittäisi pidemmälle. On mentävä eteenpäin. Jos olen teeskentelijä, en voi sille mitään enkä joka tapauksessa muutu tästä paremmaksi.

Kuudes päivä Bladensburg

Tätä kirjoittaessani on yö, ei päivä, synkkä yö karanteenissa. Mutta joka tapauksessa kuunnellessani kuulokkeistani tuhatluvulla eläneen Hildegard Bingeläisen musiikkia, olen heittänyt itseni Varnum Streetille Marylandin Bladensburgissa. Kuitenkaan en ole edellisestä paikasta, kuin aivan joitain kilometrejä. Onpa vihreää ruohoa, tasaiseksi ajeltua. Tuossa vähäpätöinen silta pienen joen yli, painorajoitus. En ymmärrä amerikkalaisia mittoja, en katso tarpeelliseksi tarkistaa, paljonko on 6000 lbs. Sen alta menee niin kuin vesiura, mutta näyttää olevan kuivana. On heinäkuu 2019, ehkä syntymäpäiväni aikaan. Aivan kuin olisin nähnyt horisontissa savua. Ei ihmisiä liikkeellä, autot seisovat tien molemmilla laidoilla ja pihoilla. Taloissa on enemmän eroavuutta, mutta punainen tiili on hallitseva täällä, toinen on valkoiseksi maalattu lauta ja katot ovat kaikki harjakattoja. Taas täälläkin, tietysti katettuja terasseja, koko julkisivun kattavia.

Tuossa kävelee nainen päivänvarjon kanssa. Siitä voisin päätellä, että aurinko porottaa kuumasti. Upshur-tie, aurinko edessäpäin. Etenen niin kuten vain pääsen, nyt klikkaan itseni pois tältä tieltä, käännyn jonnekin, jonnekin. Olen nyt rakennustyömaan laidalla. Ennen kuin on valmista, kaikki niin sekavaa ja karua, vihamielistä. Olen nyt isolla tiellä, jolla ei ole muuta kuin numero, näen tien varressa alkoholiliikkeen. Sitten näen House of Music- kaupan, jonka kyltin on oltava vanha, sillä edelleen mainostetaan myös kasetteja, mutta kuka tietää. Myytäisiinköhän siellä keskiaikaista musiikia? Viinakaupan motto näyttää olevan "tomorrow is overrated". Pääsen jonkinlaisen pienen liikekeskittymän parkkipaikalle. Tarkoittaa että Google-auto on pysähtynyt tässä. Meksikolainen ravintola, "American Nails", "Latino Supermarket". Autotarvikekauppa on myös. Jatkan eteenpäin tällä alueella. Nyt olen tullut laakean, matalan rakennuksen luo, jonkinlainen suuri varasto ja autokorjaamo. Tuossa mies asettelee suuria oksia ostoskärryyn. Olisiko se vihdan tekoa, tuskin? Tuossa auto ilman takarenkaita. Nyt tulen toiselle puolelle rakennusta: täältä voi ilmeisesti vuokrata pick up -auton. Jokaiselle jotain.

Nyt olen tullut paikkaan, jossa on paljon koulubusseja vieri vieressä. Tämä on siis niiden säilytyspaikka, ehkä korjauspaikka. Nyt näen, että on heinäkuu 2012, olen tullut pitkän matkan takaisinpäin, mutta kuitenkaan en loputtomasti. Kuitenkin päätän jatkaa pois tältä alueelta. Olen taas tiellä, nyt näen 6 kerroksisia tavallisia asuinkerrostaloja. Kun käännyn tälle alueelle, olen äkkiä kauempana takanapäin. On vuosi 2008. Heti kuva on sumuinen ja huono. Nyt olen taas tiellä 11 vuotta myöhemmin. Tien laidalla tyhjä, musta muovikassi. Tuossa tavallinen tiilirakennus, jossa lukee Learning World. Child Development Center. Tuossa vaalea puutalo, ompa siisti mutta vaatimaton. Vasemmalla tuuheaa kasvillisuutta, saniaisen tunnistan. Jos joku kasvi on tiedettävä, niin saniainen, koska se on aika kaukan kasvanut kaikkialla maailmassa.

Tuossa ihmiset kantavat koristuksia. Tämä on jotenkin erityisen massiivisen näköinen kirkko. Nainen kantaa suuria kukkalaitteita. Mutta tämä ei ole mikä tahansa kirkko, vaan Eritrean ortodoksikirkko. Olisiko siis suunnattava takaisin Afrikkaan? Mutta Eritreassa ei ole Street View-näkymiä. Tämä paljastaa metodini heikkoudet.

Viides päivä, edelleen Washington.

Heitin itseni kartalle ja heti olen tiellä Trinidad Avenue. Oikeastaan koko alueen nimi on Trinidad. Talot molemmilla puolilla tietä kaksikerroksisia. Tiessa suuri kellertävä läikkä, muuten arfaltti kulunutta, pihoilla aidat ja portit kiinni. Pyöreä roskalaatikko, tummanvihreä, metalliset kehikot. Talot ovat tosiaan toisissaan kiinni, jotkut maalattu eri väriseksi, siis vain väri vaihtuu, ei rakennus. Tuossa katossa jotakin kiiltelevää, sillä se kimaltelee kirkkaassa auringon valossa. Minua ei mikään saa tänään paremmalle tuulelle. Pilvi nousee talon takaa, sen on aurinko tehnyt hohtavaksi. Tässä kuvassa pysäytettynä ikuinen keskipäivä.

Tuossa vasemmalla puolella, yhden talon pihassa suuri Amerikan lippu. Mutta sitten seuraava muiden kanssa yhteen kasvanut talo onkin kerrosta korkeampi, laatikkomainen, tumma suorien viivojen talo, voisi olla euroopassa, niinkuin mikä tahansa muukin täällä. Mutta sitten onkin seuraava talo, joka on erillään.
Siinä on näyttävät olevan kuistin katto ja varsinainen katto pahasti remontin tarpeessa. Kuin koko talo olisi omituisessa romahtamisen tilassa, kuin sitä vaivaisi jokin rakenteellinen, sisäinen ongelma, joka vaikuttaa jokaiseen yksittäiseen osaan. Ikkunatkin ovat kuin tippumassa pois itsestään, vai liioittelenko? Ainakin laudat irvistävät muuten suorasta seinästä ja kaikki näyttäisi olevan vähän vinossa: tuollaista ohutta, kapeaa jotenkin halvan näköistä, epäluotettavaa. Kuitenkaan talo ei näytä kovin vanhalta, kuistilla lippu. Onko heillä jokin juhla? Oikeastaan seuraavakaan talo ei näytä kovin paljon paremmalta: sama teema jatkuu. Ei kovin vanhan näköinen, mutta listat irvistelevät auringonpaisteessa, kuistin katon reuna kupruilee ja todennäköisesti koko katto, sitä ei vaan näe tänne.

Toisella puolella katua näen tiilitaloja. Niitä ei näytä uhkaavan sama rappio. Ne näyttävät seisovan jämäkämmin, mutta yksi niistä näyttää vankilalta. Sen piha on tasaista nurmea, ei yhtäkään kukkaa tai muuta istutusta. Betonilaatat johdattavat keskellä taloa sijaitsevalle ovelle. Tämäkin talo on kaksikerroksinen – ensimmäisen kerroksen ikkunat peitetyt kokonaan kalterein. Mutta tiili talon seinissä on tasaista, jykevää, ryhdikästä. Poikkean lyhyelle ryrjäkadulle, joka johdattaa minut Baseball -kentän laidalle. Tulee mieleen, että rappio rikkaassa maassa on masentavampaa kuin köyhässä, sillä pelastusta siltä on vaikeampi keksiä. Täytyisi muotoilla jokin syy, selittää synty sille, kieltäytyä enemmänkin kuin tarrautua lujemmin, kuten mieliteot ohjaavat. Etenen kentän laitaa. Täällä on syksy. On lokakuu 2018.

Yhden taloista pihassa on heinäpaaleja ja ehkä meksikolainen mies puuhailemassa niiden parissa. Osa paaleista on kahden valkoisen auton välissä. Seuraavan talon piha onkin pelkkää suurta betonilaattaa, jota koristavat vain sille pudonneet lokakuiset lehdet. Nätä näyttää olevan trendi: talojen ensimmäiset kerrokset kalteroitu. Sanoisin, että tässä on koulu, mutta en ole varma. Nyt näen edessäni hautausmaan.

Hautausmaasta ymmärrän, että maa täällä on tasaista, mutta kuitenkin pieni laakea kumpu peittää osan näkymästä, kuten usein on hautausmaiden kanssa. Jotakin jää näköesteiden taa. Hautakivet ovat vieri vieressä, välissään vain tasainen ruoho. Tässä aidan vieressä, lähimpänä ruoho on itseasiassa palanut, kuivunut ja huomaan, että nyt on kesäkuu 2019. Aita on tumma ja sitä reunustaa tällä puolen kapea betonikäytävä, jolla ei ole jalankulkijoita. Ylipäätään en näe täällä ketään, vain autoja. Kuitenkin hautausmaan parkkipaikalla on autoja. Mihin niiden omistajat ovat menneet? Kumpupilvet peittävät taivaan.

Tuossa on jokin Eddie's joka mainostaa kylmää olutta, pihvejä, hampurilaisia, kaikenlaista muuta ja viimeisenä myös kiinalaista ruokaa. Seuraavaksi bensa-asema Valero. Etenen ruuhkaisat tietä. Hautausmaa on vasemmalle. Eikö kaikki joudukaan sinne lopulta? Piilotellaanko ruumiita myös oikean puolen vehreässä, läpäisemättömässä pusikossa, joka on muuten myös aidattu korkealla aidalla. Vieressäni ajaa jäätelöauto. Nyt pääsin vastakkaisen kaistan puolelle ja hautausmaan toiselle parkkipaikalle, ehkä kolmannelle tai neljännelle. Kyltissä näen, että tämä on Historic Mount Olivet Cemetary, perustettu 1857. Viisi ihmistä, näyttäisi kuin olisivat hautausmaan henkilökuntaa, ovat katsomassa tuloani. Minähän en ole minä vaan Google-auto. Ehkä he ovat sopineet tämän kuvaamisen täällä. Kylttiin on listattu sääntöjä. Ensinnäkin on kunnioitettava pyhää maata.

Kyllä, pääsin kuin pääsinkin hautausmaan porteista ja nyt etenen hautojen välissä. Nämä tiet ovat autoteita; täällä siis voi ajaa suoraan läheisensä haudalle ja parkkeerata. Siksi kyltissä kiellettiin parkkeesaamasta ruohikolle. Ei olisi ehkä sopivaa sudittaa jonkun haudalla niin, että luut lentelisivät. Tässä vasemmalla puolellla hautaholveja, joissa nimiä kuten T.A. Rover. Huomaan pian harhailevani päämäärättömästi ja näen pilvien kerääntyvän ylleni. Täältä on löydettävä vihje seuraavaa määränpäätä varten: ei ole muuta vaihtoehtoa.

Tunnenko oloni paremmaksi, kuin aloittaessani? Nyt on napsautettava päälle kahvinkeitin, siitäkin huolimatta että alkaa olla myöhä. Tänään on torstai, koronaviruksen aikaan. Hautausmaan yllä taivas tummenee yhä. Tämän on mentävä eteenpäin. Ja kun etenen, kaikki muuttuu taas, nyt tuhannen haudan rinteeseen paistaa aurinko. Menen tien laitaa takaisin kohti porttia. Menen ulos ja olen taas tiellä.

Tulen autokaupan luo: "Ace imports: Quality used cars". Poikkean sen kohdalla viistolle kadulle. Täällä talo ovat väljemmässä. En oikeastaan tiedä, miten voisi löytää täältä mitään merkkiä muista maista. Tämä ei ole kansainvälinen paikka, vaikka kaikki tiet johtavat tänne. Jopa suurin osa autoista ovat amerikkalaisia. Alan ymmärtää amerikkalaista rakennustyyliä ja nyt saattaisin osata tunnistaa sitä. Täällä jokaisessa talossa täytyy olla kuisti ja kuisti kattaa yleentä koko julkisivun leveyden. Tämä siis näissä väljemmissä taloissa, tuolla toisessa paikassahan oli niitä tiilitaloja, joissa ei ollut kuisteja. Toinen on, että oven edessä on oltava aika paljon tilaa ennen tietä ja täytyy olla laatoitettu käytävä, joka johtaa ovelle ja tarvittaessa on on oltava portaat. Mutta itse talosta: on oltava vähintään kaksi kerrosta. Näissä on kolme. Julkisivulla on kaksi ikkunaa, eli julkisivun leveys on kaksi huonetta ja sen on oltava suora. Talot ovat neliön mallisia. Kuisti voi olla myös kokonaan yläkerran alla niin, että kuistin reunoilla on yläkertaa kantavat pylväät. Katto on joko tien vastainen ja jyrkkä tai sitten tien myötäinen ja loiva. Joo useinkin kuisti kannattelee ainakin kattoa niin, että katto siis jatkuu kuistin päälle ollen samalla kuistin katos. Tai siten on erillinen pylväillä katettu kuisti. En vaan osaa ymmärtää, mitä amerikkalaiset tekevät tällaisilla valtavilla kuisteilla, istuvatko he niillä? En ole nähnyt vielä kenenkään istuvan. Olisivatko istuneet joskus ennen televisiota? Tuoleja noille on kyllä asetettu. Eikö olisi mukavaa istua tällaisella kuistilla hyvässä seurassa, keskustelun lomassa katsella ohikulkijoita, siemailla teetä? Ehkä juuri näin amerikkalaisetkin ajattelevat.

Menen taas sivukujalle. Löydän kuin piilotetun, pitkän parkkipaikan, joka kyllä on suurimmalta ostaltaa tyhjä. Nyt tulin äkkiä kaksikerroksisen tiilisen rivitalon luo, joka voisi yhtä hyvin olla Suomessa. Turha siis liioitella kansallisia erityispiirteitä arkkitehtuurissa: ihmiset rakentavat miten tahtovat ja yhtiöt rakentavat miten tahtovat. Tässä kolmekerroksinen laaja vuokra-asuntokompleksi. Kesällä mikä tahansa paikka näyttää hyvältä. Olen tullut tien päähän, umpikujaan, täällä on vain parkkipaikkoja vuokralaisille. Täkäläisiä puita en tunnista, koska en ylipäätään tunnista puita, mutta täällä ajellun nurmen takana on tiivis metsäkaistale.

Menen takaisin isommalle tielle ja löydän edes yhden lupaavan sanan: International Limousine Service. Poliisiauto ajaa vierelläni. Näen useitakin poliisiautoja ja arvaan, että poliisiasema on lähellä ja kulman takana näen sen: Metropolitan Police Department. Tämä tie on kai nimeltään Bladenburg Road, tämä siis jos saan selvän kylteitä. Olen taas autokaupan luona. Seuraava kohteeni on Bladenburg, Maryland. Toivon sitä kautta pääseväni pois USA:sta.

Neljäs päivä, Washington DC

Taas ihminen suorissa housuissa ja valkoisessa kauluspaidassa. Hän tulee ulos joonialaisten pylväiden kannatteleman lipan alta, kuistilta. Itse talo on tiisti tiilitalo, joita on kaksi. Mies näyttää vähän Harvey Widsteinilta, mutta hänen kasvonsa on arvatenkin sumennetut.

Nyt on myönnettävä, että tapahtui niin, että jouduin takaisin ylös. En enää löydä tietäni tälle aurinkoiselle kadulle, mutta olen varma että tässä kaupungissa on monta aurinkoista katua. Pudotan itseni uuteen kohtaan. Täällä jos missä on mistä valita. mahdollisia teitä on mielettömästi. Mutta nyt kun pudotin itseni tähän, jouduinkin panoraamakuvaan.

Mitähän tästä sanoisi, olen kattoterassilla kaupungin yllä, jossakin korkealla. En kuitenkaan pääse liikkumaan, siksi minun on valittava toinen paikka. Mutta tarkastelen kuitenkin hetken tätä tilaa, johon jouduin. Periaatteessa koko idea on typerä. En tarkoita tätä paikkaa, vaan tätä blogia. Tuossa näen kaksi grilliä lattia on puisia lautoja, auringonottopaikkoja. Tuolla jossain näen ihmisen tietokoneen kanssa. Nyt pääsin sisätiloihin, hotellin käytävälle. Resident Lounge -lukee. No kyllähän tämä on hulppea paikka. Tulin toiselle puolelle, toiselle parvekkeelle. Tulin pohjoiselle terassille. Pudotan itseni jonnekin muualle. Mutta nyt kun tein sen, jouduin taas aivan samanlaiseen paikaan. Olen taas kattoterassilla ja arvaan, että tämäkin on hotellihuoneen sviitti. Vai olisiko tämä sittenkin jotain muuta, sillä tuossa on on sohva, jolla lasken 26 vierekkäistä tyynyä, tämä on siis pisin sohva, jonka voi kuvitella. Tuossa näen naisen, joka lukee kirjaa Eurotragedy. Hän on ainoa ihminen tällä terassilla, joka on ilmeisesti tarkoitettu tuhannelle ihmiselle. On elokuu 2018.

Tämä ei todella eroa mitenkään äskeisestä terassisa, täälläkin on puiset, ainakin puulta näyttävät lattialaudat, myös muuten puinen design ja vedenottopisteitä. Tuossa taas kaksi valtavaa kaasugrilliä ja katos, jonka alla on pitkä pöytä ja paljon paljon tuoleja. Kuitenkaan en saa selville, mikä tämä nimenomainen rakennus on, luen vain kyltin "Exit" josta en pääse mihinkään ja luen "Smoke Free Building". Nyt pudotin itseni taas muualle. Nyt näen vihdoin kadun. Mutta nyt ymmärrän, ettei tämäkään ole normaali Street View näkymä. Pääsen kyllä kadulle, mutta en pääse etenemään sillä, sen sijaan pääsen ainoastaan sisään rakennukseen, jonka oven päässä lukee 1640. Sisällä on marmoriset, kellertävät lattiat, seinät ovat valkoiset, kalusteet mustat. On valittava toinen paikka.

Nyt tulin taas ulos, nyt pudotin itseni taas jonnekin ja näen edessäni sinisen, suuren ja kuluneen roskalavan. Talot ovat hulppeita, mutta joku niistä todella näyttää vanhalta, vaikka vaikea uskoa uudesta maailmasta, vaikka onhan tämä vanhmepi maailma kuin Suomi. Olen kadulla, jonka nimi on vain kirjaimia ja numeroita. Tuossa katoksessa lukee 1350. Pääsen aivan kapealle kadulle talojen välissä. Nyt kun katson tässä ympärille, roska pönttöjen äärellä, näen että tämä voisi yhtä hyvin olla jostain itä-Euroopan maasta, juuri tämä kohta. Tuossa joku hioo levyä. Laattoen päällä on syksyn lehtiä. On syyskuu 2018. Tuossa tiilinen talo. Onpa sekasortoinen puhelinpylväs: johtoja kulkee jokaiseen suuntaan ja näyttävät olevan käsittämättömässä vyyhdissä. "Security notice. Parking lot under video surveillance". Tulin tältä vähemmän edustavalta kujalta takaisin autotielle. Nyt on Heinäkuu 2019. Tuossa parkkiruudun sisällä, kahden auton välissä mies kahden lapsen kanssa. Hän roikottaa ilmassa pienen lapsen polkupyörää.

Tuossa tulee vastaan harmaista harkoista rakennettu kirkko, joka voisi näyttää jopa katoliselta kirkolta, mutta on baptistikirkko. Aina kun törmään ihmiseen, hän häviää seuraavassa ruudussa. Katutasojen ikkunat ovat raskaasti raudoitetut. Paljon punaisesta tiilistä rakennettuja taloja kuten melkein missä tahansa, ilmeisesti. Tuossa muutto- ja siivousalan yrityksen pieni pakettiauto. Jostain syystä en tiedä, mitä kirjoittaisin lisää tästä paikasta, mutta toisaalta en ole löytänyt merkkiä siitä, mihin minun pitäisi seuraavaksi päätyä. Tuossa lukee Logan cirlce Laundromat, jonkinlainen pesula. Olisiko Lucia Berlinillä useampikin novelli, joissa ollaan pesulassa. "Wash and fold service", he siis silittävät maksua vastaan, miksi ei, hyvä palvelu aloittelevalle tai lopettelevalle bisnesmiehelle. Tuossa ravintola: Asian American. Chinese anf American Food. Sen kulmalla Planed Aidin vaate- ja kenkäkeräys. Taas roskalava, siinä lukee Bay Area. Tässä kohtaa tien yli alkaa kasvaa tuuheita puita, tavoittelevat ylhäällä toisiaan. Menen eteenpäin, puut loppuvat, käännyn satunnaisesti jonnekin. Hevos- koirasairaala, valkoinen pienistä tiilistä tehty laatikonmuotoinen rakennus. Menen eteenpäin ja taas tulen baptistikirkolle.

Kulman takana taas Baptistikirkko. Sen slogan on "Jesus never fails". Harhailen keksimättä ratkaisua. Ehkä on jäätävä Washingtoniin huomiseksi. Tämä on ollut astetta väsyttävämpi päivä, en voi sille mitään.

Kolmas matkapäivä. Florida.

Orlando, East Pine Street. Ylhäällä lasisen talon katon tasalla lukee PNC, tässä vieressäni näen neljä postilaatikkoa. Nyt saan selville, että PNC on pankki. Pilvenpiirtäjä sanoisin, vaikka en tiedä miten sellainen määritellään. Joka tapauksessa uskomattoman korkea. Yhdessä postilaatikossa lukee UPS, yhdessä FedEx, yhdessä United States Postal Service. Aurinko paistaa korkealla, voidaan päätellä että tämä on keskipäivää. Kuva on otettu lokakuussa 2018. Tämä on tietysti siistiä seutua, talot hohtavat lasisina,  nurmikko tasaista pankkirakennuksen edessä. Nurmella, kuinka kapea ja siisti nurmikaista, on kivipaasi. Siinä lukee 201 E. Pine PNC Bank. Kivipaasi näyttää kovasti hautakiveltä, jopa tiiviisti sen ympärillä olevat kukkaistutukset muistuttavat hautakukkia. En ole vielä matkallani joutunut hautausmaalle.

Tässä kuvassa näen vain joitain yksittäisiä ihmisiä, kaikilla suorat housut ja kauluspaita, ei pikkutakkia. Kliinistä, kovin kliinistä tämä. Ja varmasti hyvä niin. Kun etenen yhden kuvan eteenpäin tätä katua, sää vaihtuu. Aurinko menee pilveen, maisema tummenee. Myös auringon sijainti on vaihtunut, ilmeisesti tuon jättiläispankin taakse. Olen nyt kesäkuussa 2019. Siis tämä kuva on otettu tuolloin. Tuon hotellin näköisen talon edessä on muiden lippujen seassa Amerikan lippu. Tämän on pakko olla hotelli, sen kertoo jo pysähtyville autoille tehty väylä, siis takseille, jotka tässä pysähtyvät ja jättävät asiakkaansa. Ja nyt sen myös näen, tekstin ja logon: Embassy suites by Hilton. Mitä tämä tarkoittaa, saako täällä tavalliset ihmiset yöpyä, tuntuu hyvältä, ettei minun tarvitse kysyä sitä heiltä: istun kotona, aina ja ikuisesti kotona ja tällaiset sviitit jäävät minulta saavuttamatta. Minulta ja vaimoltani.

Ei saa teeskennellä, mentävä eteenpäin tätä Pine-tietä. On räikeän sininen talo. Kaksi pick-upia ja yksi maasturi. Sää ja vuosi vaihtelee jatkuvasti edetessäni. Rosalind Ave, mutta, missä. Tässähän lukee edelleen tuo äskeinen katu. Ei sillä väliä. Tuossa kävelee kaksi jenkkiä, isompi ja pienempi tyttö. Toisella napapaita ja jotakin kainalossaan. He kävelevät jalkakäytävällä, joka kuitenkin tarkemmin katsoen on paikoin aika halkeillut, taustalla auringossa kuivuvia puskia ja tiilitalo: Downtown Baptist Chruch of Orlando. On tullut taas aurinkoista. Tuossa vanhempi nainen rollaattoreineen tunkee autoonsa, joka ei ole Pick-up. Mangolia Ave: taas kerran, missä muka? En ymmärrä näitä tienviittoja kun kerran tässä risteävät tiet eivät kumpikaan ole tuon nimisiä. Tuossa baari Shots, toisella puolella Crow. En tiedä ovatko nämä baareja vai ravintoloita vai mitä. Tästä menee ohi kaksi miestä, molemmilla t-paidat ja farkut. Ehkä täällä Googlen kotimaassa tiet ovat kuvattuina kokonaisuudessaan, varsinkin tällaisessa downtownissa, joten voinen luottaa siihen, että pääsen täällä sinne minne tahdon. Mutta totuus on, että näissä maisemissa on jotakin todella unettavaa. Keskipäivän aurinko, tasaiset tiet kiiltävät ikkunat. Tässä kohtaa tie on mukulakiveä, mutta tuntuu kuin sekin jatkui yhtä tasaisena loputtomiin.

Jatkan kuitenkin samaa katua, sillä on parasta aina kulkea valitsemansa tie loppuun. Shakai, lukee ja happy hour. Mainostetaan kahdella eurolla oluita. Mustat kyltit, punainen ja valkoinen teksti, jotkut teksit oranssit. Talo tiilitalo, aivan mitäänsanomaton, tai ehkä pahempaakin on. Joskus entisaikoihin olisin tarttunut tuohon oluttarjoukseen. Nyt se tuntuisi typerältä. Kun katson taakseni näen kyltin: wrong way.

Tulen liikenneympyrälle, kovin maltilliselle ja hiljaiselle. Nyt näen taas kahden tytön kävelevän tuossa. Toisella mustat housut, toisella minihame. Kun jatkan eteenpäin samaan suuntaan liikenneympyrän jälkeen, E Pine muuttuu W Pineksi, olen tullut länteen. Mutta tie jatkuu samanlaisena. Mukulakivi on tullut jäädäkseen, se on tässä kovinkin punertavaa. Nyt vastaan tulee Pepsin rekka. Lavalla seisoo nuori mies. Kun näin punaiset korkeat tallinovet tiesin jo: tämän on oltava palokunta. Niin se onkin: Orlando Fire Station One. Talo punaista tiiliä, sellainen joka voisi olla meillä. Yritän katsella ikkunasta sisään paloasemalle. Mutta en kuitenkaan näe kuin heijastuksen, en voisi nähdä heijastuksestani edes omaa kuvaani, sillä en todellisuudessa ole tässä, en paikassa, en ajassa. Heti paloaseman jälkeen junarata.

Junaradan jälkeen näen oikealla puolellani laajan parkkialueen ja aukion takana suuren rakennuksen mieltä Fairwinds. Nyt kun astun askeleen eteenpäin, tämä yhtiön nimi muuttuu sutatuksi. Mikä siinä sitten onkaan syynä, en tiedä. Tiedän olevani matkalla länteen.

En ole saanut vihiä seuraavasti määränpäästäni. Nyt tie vie sillan alle, jota ollaan ehkä vasta rakentamassa. Vastaani tulee auto, jossa istuu työmiehiä, tietenkin se on Pick-Up ja suuri, valkoinen. Kun olen kokonaan sillan alla, näen pylväiden reunustamassa tunnelissa, näen sekä edessäni, että takanani vain kirkkaan valkoisen valon. Kun tulen toiselta puolelta ulos, maisema ei juuri muutu. Mutta nyt olen tullut t-risteykseen. On valittava suuntansa.

Minulla ei ole nyt hajuakaan, kumpaan suuntaan olisi parempi edetä. Pitäisikö jättää koko leikki tähän. Taivas on avara ja jossakin kaukana näkyy suuri risti. On kokeiltava jotakin suuntaa. Näen, ettei oikealle saa kääntyä, mutta minä saisin, jos tahtoisin. Siksi tulee mieleen, että juuri sinne minun on tästä johtuen käännyttävä. Näen siltatyömaan, tai en saa tästä selvää, onko se siltatyömaa, vai tuleeko siihen junarata, mikä, mutta kuitenkin taso liikenteelle. Suuria teräspalkkeja kulkee vierelläni samaan suuntaan kuin minäkin, pari pientä nosturia, toinen väriltään sininen Taivaalla juuri lentänyt lentokone: näen sen vanan edessäni. Olen tiellä Hughey Ave. Rakennustyö on suuri. Nyt olen bussipysäkillä. Siinä lukee Washington Hughey. Olen tullut Floridan maatalousmekaanisen yliopiston College of Lawin luo. "Head, Hand, Field, Heart."

Näen oikealla puolellani kohoavan hohtavan ruohopengermän. Oikealla todella lyhyeltä ja leveältä näyttävä tumma mies - tai ehkä hän on vain poika - kulkee samaan suuntaan kuin minäkin - ei minnekään. Tie jatkuu, rakennustyömaa, aurinko ei hellitä. Nyt puolestaan vasemmalla puolella suuri rakennus. Siinä lukee Marriott. Sen edessä parkkialue, puoliksi tyhjä. Olen liikenneympyrässä. Jatkan edelleen, tie nimi on nyt N Hughey Ave. Vasemmalla näen bussin, jossa lukee suuri kirjaimin: feel whole. Tulen taas liikenneympyrän luo. Näen toisen bussin. Siinä lukee: Freedom (All-in-one Medicare Advantage Plans). Tässä tekninen koulu. Minusta vasemmalla.

Saatan olla tulossa kaupunkien väliselle tielle. Taas on siistin näköistä, ehkä tässäkin on hotelli tai pankki, tasainen nurmi, taas melkein luonnottoman vihreä. Olen oikeassa, tulen rampille. Tuossa mies, tummaihoinen seisoo autojen seassa. Mitähän se yrittää, vai yrittääkö mitään? Nyt vasemmalla näen veden. Vesi on kaukaa katsottuna kaikkialla samaa vettä. Olen menossa takaisin jonnekin, mistä on tultu. Vasemmalla näen kasvustoa, joka epäilemättä näyttää kovin villiltä. Vesialueen kasvustoa, kaikensävyistä vihreää. Tuossa on puu, jossa kukkii keltaisia kukkia, niin tuuhea ettei runkoa näy ollenkaan. Tämä on pitkä tie. En voi päästää itseäni kovin kauas. Seuraavaksi on mentävä Washingtoniin, on vain arvailtava ja arvottava, minne siellä.

Päivä 2. Nakuru

Nakuruun päädyin, sillä näin Nairobissa paljon minibusseja, joissa luki "Nakuru direct". Siksi arvelin tämän olevan näille ihmisille merkityksellinen paikka. Nakuru on Kenian kolmanneksi suurin kaupunkialue Nairobin ja Mombasan jälkeen. Olisi siis ollut loogista mennä Nairobin jälkeen Mombasaan. Mutta jostain syystä minulla on aavistus, etten koskaan päädy Mombasaan. Olen nyt nimittäin päättänyt säännöstä: menen sellaiseen paikkaan, jonka nimen näen ensimmäisenä kadulla jossakin kyltissä, mainoksessa, missä vain, tai yrityksen nimessä.

Katselen alapuolellani tätä kaupunkia ja ymmärrän, että kyseessä ei todellakaan ole mikään kyläpahanen. Katuverkosto on tiivistä hämähäkinseittiä, tuhansia ja tuhansia katuja, mutta melkein yhtä isona kuin kaupunki, siihen työntyy järvi Lake Nakuru.

Mutta nyt kun pudotin itseni satunnaisesti jonnekin, jota luulin kaupungin laitamaksi, päädyin jonkun luonnonpuistoalueen portille, maantien varteen, jossa kyllä täälläkin näen ympärilläni paljon ihmisiä. Nyt tiedä, että tämä on Nakurujärven kansallispuiston portti. Näen kyltin: "Summit entertainment resort", sen alapuolella kuluneilla kirjaimilla "Excellent Accomodation". Tuolla näen savannin ja tuossa apinan. Onko se todella apina, hiekkatiellä, joka kulkee tämän tien rinnalla? On se. Sillä on häntä tyvestä koholla ja taustalla mummo istuu pienen rakennuksen edustalla, jossa lukee Toss Photo Studio. Ja siinä sen jo näen, niin tietysti. Toisen rakennuksen banderollissa: Florida Reloaded.

Tästä en enää pääse eteenpäin, siellä on savannia ja luonnonpuisto. Aivan ennen porttia selin savannille haaveellisesti istuu mies kojun takana. Kojussa kansainväliset punavalkoiset värit. Kyllä, tuossa on punainen suuri päivänvarjo, tai miksi tuollasta sanotaan, kojun varjo, mutta siinä ei lue Coca-Cola. Mutta muissa kalusteissa kyllä, pöydässä, tuoleissa laatikossa ja korissa, jonka päällä laatikko keikkuu, ilmeisesti pakastinarkku. Mutta myynnissä hänellä näyttää olevan muutakin kuin Colaa, nimittäin monia erilaisia limonadeja, patukoita, kaikenvärisiä patukoita. Nyt vasta näen, että on siellä toinenkin ihminen kuin savannille katsova. Tulla toisella vaan on punainen paita päällä ja hän on punaisen varjon alla.

Säästä: pilvistä, hieman pahaenteisen tummaa. Päätän kuitenkin vilkaista portin toiselle puolelle. Zoomaan kylttiin: "Feeding of baboons is prohibited you can be prosecuted !!" Alla huomautetaan, että olet puistossa omalla vastuullasi. Minulla ei ole mitään vastuuta mistään. Tuossa valkoinen pakettiauto, jossa vanteet yllättävän kiiltävät.

Miten pitkälle jatkaisin? Minun oli tarkoitus nähdä kaupunki. Nyt näen tämän safaritien varressa maassa nurmella istumassa ihmisiä. He istuvat puiden alla, jotkut jopa makailevat kauempana. Minulle tulee mieleen, ettei nämä voi olla mitään varsinaisia ryysyläisiä, jotenkin ei vaan tunnu siltä. Mutta istuisinko minä maassa tällaisessa paikassa? Valtava määrä kaikenlaista ötökkää, minkälaisia niitä voikaan olla täällä päiväntasaajalla. Mutta monta noita tässä kohtaa istuu, kuka tietää ovatko ryysyläisiä vai eivät. Mutta joillakin vain näkyisi tässä valaistuksessa olevan melko valkoinen t-paita, mutta todennäköisesti se on kuitenkin hyvin kulunut.

Kyllä, tuota en huomannut. Yhden puun alla istuu - oikeastaan aika lähellä porttia - apina, niin pieni, ettei sitä heti huomaa. Nyt on aika suunnata kaupunkiin. Nyt kun tulen tieto toiseen suuntaan näin kojuilla matalan aidan päällä kiipeilemässä pari lapsukaista. Ihmisiä ilmestyy näkyviin kaikkialla, mitä tarkemmin vain ymmärtää katsoa. Tuossa moottoripyöräilijöitä. On laitettava suurempi vaihde.

Tie jota kuljen pois kansallispuiston portilta on Flamingo road. Tuossa oikealla puolella äärettömiin ulottuvalta näyttävä hökkelikylä. Kaikki aaltopeltivajat saman kokoisia. Mutta tästä en pääse enää eteenpäin. On pudotettava itsensä kaupunkiin, mieluiten johonkin keskikaupungille.

Country Headquarters, toisella puolella Techno mobile ja Chemist. Taas olen jonkin suuripinta-alaisen riteysalueen keskellä, kuin pienehkön jalkapallokentän, eikä täällä liikenne näytä yhtään enempää järjestelmälliseltä. Täällä mennään sinne, minne halutaan mennä. Katson suoraan maahan ja näen siinä mainoksen, firman mainoksen, joka ehkä on ottanut tämän 360-kuvan. "We shoot Everything for Every one!" Ja Flamengon kuva ja filmirulla. Kiitos kuvasta.

Mutta tosiaan nyt ymmärrän, ettei tämä olekaan muu kuin yksittäinen kuva. En pääse etenemään risteäville teille. Heitän itseni uudestaan johonkin.

Menen paikkaan nimeltä Free Hold. Tässä tie on märkä ja lätäkköinen, vaikka sateesta ei ole tietoa. Ei asfalttia. Ympärillä joitakin matalia kerrostaloja. Sitten lakkaavat nämäkin ja joudun jonkinlaisten aitojen maailmaan. Minulle tulee sellainen tunne kuin olisin jossain Viron maaseudulla. Muistan että olen todella joskus ollut ja että yövyin siellä sellaisen vanhemman naisen luona, joka ei ollut juurikaan perillä Bookingin hienouksissa, mutta majoitti minut joka tapauksessa ja oli kuuma kesäpäivä ja olin yksin matkalla Valkassa, pienessä Viron ja Latvian rajakaupungissa. Mutta tämä ei ole siellä, täällä en ole oikeasti koskaan käynyt, tämä missä olen tällä hetkellä.

Ei, tämä ei ole Viro. Täällä näen palmuja ja sen sellaisia. Mutta pienemmät korret ja ruohikot ovat saman näköisiä kuin missä tahansa, jopa Suomessa, kesäisin. Free Hold, todellakin mitähän se tarkoittaa? Nyt kun tulen tähän, ymmärrän, miksi tämä ei voisi olla Venäjällä, missä olen viettänyt niin paljon aikaani. Mikä näitä maita erottaa jos näin katsoo, joka paikassa maa ja taivas samassa järjestyksessä.

Heitin itseäni reilusti eteenpäin. Tahdon nähdä kaupungin, mutta tämä on kuin vaimoni lapsuuden kylämaisema. On päästävä eteenpäin, jonnekin täältä, kauas pois. Nyt aurinko paistaa täydeltä terältä. En edelleenkään nää kerrostaloja, mutta nyt näen bensa-aseman. Delta on sen nimi. Joka paikassa tuollaisia pieniä suorajousisia moottoripyöriä. Tarkoitan, että niissä takajousitus on suora ja pyörät vaikuttavat vanhoilta, silti kaikki ihan samanlaisia. Nuori mies kantaa jotakin palasta, kuin sellofaania, mutta en saa selvää, mikä se mahtaa olla. Nyt näen, että olen taas Flamengo Roadilla, onko tämä se sama tie, lopulta vaiko vain saman niminen? Täällä on sekaisin hökkeleitä ja matalia kerrostaloja ja ihmispaljous lainehtelee kuuman näköisessä auringossa. Tässä äkkiä molemmilla puolilla tietä, osittain katosten alla on ihan hyvä näköisiä sohvia ja nokatuoleja myytävänä.

Mitä näistä ihmisistä sanoisi, eivät he mitään ryysyläisiä ole vaikka istuvat saman mopon päällä, useat. Nyt huomaan että etenen liikennettä takaperin ja näen kokoajan edessäni takaperin kulkevan punaisen mopon, jolla juuri istuu kaksi ihmistä, etummaisella räikeän keltaisenvärinen, mutta haalistunut pusakka. Joku työntää kärryssä puutavaraa tietä pitkin. Tuossa on isohko rakennus: Royal Spring Hotel. Nyt ymmärrän, että kun pääsen pois Keniasta ja sen jälkeen Floridasta ja USA:sta ja joudun paikkaan, jossa ei ole mitään omalla kielelläni, ehkä ei omilla kirjaimillani, pärjäänkö enää, riittääkö osaamiseni kirjoittaa niistä paikoista mitään?

Onpa tummansininen seinä ja minua ihmetyttää, kuinka kauan täältä näkee. Horisontissa on kuin siellä maa itsessään nousisi pystyyn, nousee tasainen laakea maa, näkyy korkeana, kuin valtava harju. Amazon Timber Yard. Mutta hetkinen, olen jo päättänyt lähteä Floridaan. Siksi Joka tapauksessa on mentävä tämän päivityksen jälkeen Floridaan, tai kuka minua voisi tästä estää? Tuossa näen taas paljon näitä pyöriä. Ehkä tässä niitä myydään, sillä tuossa lukee Motorbike service. Mielenkiintoista, että kaikki ovat niin saman mallisia. Tuossa näen ensimmäisen kulkukoiran.

Ensimmäinen matkapäivä. Nairobi, Kenia.

Oikeastaan aloitan tämän matkan lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Mutta joka tapauksessa ei ole helppoa aloittaa tätä, ei ole helppoa keskittyä, ei lopultakaan. Nyt vuorokausi vaihtui jo.

Nairobissa asuu yli kolme miljoonaa ihmistä. Se on Kenian pääkaupunki. Miksi valitsin tämän ensimmäiseksi kaupungiksi? Miksi keskittymiseni herpaantuu jatkuvasti kun olen internetissä? Nämä molemmat ovat hyviä kysymyksiä.

Nairobi on korkealla, 1660 kilometriä merenpinnan yläpuolella. Ilmasto on siis viileämpi kuin muuten tuolla alueella. Tämä kuulostaa hyvältä. Nyt kun katson, niin lämpötila on siellä +17, mutta nyt onkin yö, eikä siellä kello ole kuin yhden tunnin edellä Suomen aikaa.

Mutta päivän ylin pitäisi olla 26. Kylmin kuukausi elokuu, nyt maaliskuu, joka on siellä lämpimin. Tätä en osannut odottaa. Nairobihan on juuri päiväntasaajan alapuolella. Mutta nyt kävelylle.

Heitin itseni kartalle täysin satunnaisesti. Osuin keskelle vilkasta risteystä. Tällä ihmiset ja autot menevät yhdessä sekamelskassa. Ihmisten kasvot ovat toki sumennetut, joten en näe heidän ilmeitään. Näen paljon pakettiautojen tapaisia, varmaankin siis minibusseja, joissa lukee Nakuru Direct. Nakuru Direct? Kirjoitin hakusanaksi Nakuru. Nyt saan selville, että kyseessä lienee Nakurun piirikunnan pääkaupunki, Keniassa sekin. Olisiko tämä seuraava matkakohde?

Takaisin risteykseen. Näen äidin pienen, mutta hyvin kävelevältä näyttävän lapsen kanssa. Äidillä värikäs afrikkalaismekko ja joko erikoinen päähine tai tukkalaite. Yhdellä risteyksen reunan rakennuksessa on seuraavanlaisia kauppoja: Jays Wines. Eikö tuossa pitäisi olla heittomerkki, toisaalta tämä ei ole minun kieleni. On niin hyvä olla Keniassa, ymmärrän kieltä, ainakin luulen ymmärtäväni. Kaikki kyltit ja kauppojen nimet ja muut ovat englanniksi. Miksi ei täällä siis pärjäisi?

Booking office, mitähän siellä voi varata? Cafe Kristina, hyvin kulunut merkki. Olisiko se ollut joskus jonkun suuri unelma? Nyt näyttää aika valjulta, nimi melkein kulunut pois, olisin yllättynyt jos tuo on vielä toiminnassa. Oikeastaan olen aika lailla varma, ettei ole päätellen siitä, että sillä kohdalla on vedetty alas tuollainen metallinen päällys, josta en tiedä, miten tuollaista nimitetään, joka vedetään ylhäältä alas varmasti varkaita silmällä pitäen. Ilmiselvästi kuvan ottamisen aikaan on ollut vilkas päivä, ei ole mitään syytä, miksi kahvila olisi kiinni.

Nyt huomaan, että tuossa Jays Wines -mainoksessa on kuvattuna jotakin enemmän liköörin kaltaista kuin viiniä. En voi olla tästä varma. On joka tapauksessa liikuttava. Tuntuu kuin ihmiset katselisivat minua, ehkä he todella ovat katsoneet autoa, jolla tämä on kuvattu, niin varmasti. Imani Luxury Shuttle? Nyt näen kellon. Varttia vailla 12. Jotenkin huono asento minulla, painelen vääriä nappuloita. DTM-pankki, eli Diamond Trust Bank. Törmään heti matkustusmetodini rajoitukseen: Juuri tuolle tielle en pääse, vaikka se näyttää houkuttelevalta. River Road ja Accra Road. En tiedä, mitä tarkoittaa Accra. River tarkoittaa jokea, joten päätän nyt valita sen. Voisiko se johtaa joelle?

Heti kun olen lähtenyt etenemään River Roadia pitkin, törmään johonkin aika merkilliseen, josta on otettava selvää. "Kenya Women Microfinance bank", "KWFT - Banking on woman." Mitä tuo tarkoittaa, onko se siis naispankki?

Täytyy käydä katsomassa. Ei kyllä tuo näyttää olevan jotakin sellaista, kuin "only Woman's Bank in Africa" mitä se sitten tarkoittaa? Ovatko muut pankit sitten vain miesten, mutta mistä tuosta tietää on kai hyvä olla pankki naisillekin - siinä tapauksessa. Pahasti vaan näyttää, että johto on kutakuinkin miespuolista, mutta mistä minä tiedän, olen tässä täysin vajavaisin tiedoin. Heidän sivuillaan on listattu myös "Our Core Values": "Upholding the dignity of women", "team work", "Professionalism" jne. He siis pitävät yllä naisten arvokkuutta. Miksipä ei. Sitten siellä on listattu kyllä ihan sellaistakin tehtävää kuin "Agricultural Financing". Yhtenä pankin osakkaista mainitaan myös "Norwegian Microfinance Initiative Frontier Fund". Alkaisikohan riittää jo tästä?

Nyt laitoin tuon sivun pois. Olen taas Street Viewissä. Heti näen huomioliivisen, keltakypäräisen työmiehen jonkinlaisen pienen moottoripyörän tai mopon selässä. Booking office, taas. Nyt jatkan eteenpäin, vihdoin. Joku mies istuu kadulla, joku työntää nokkakärryissä valkoista säkkiä. Otan taas yhden kaupan nimen, vaikka nyt alkaa tulla jo pelkkää englantia koko jutusta: "Weaver Bird Garment: School uniforms & other uniforms". Täällä siis käytetään kouluissa koulupukuja. Tästä voin päätellä, että niitä myyviä kauppoja on oltava suhteellisen taajaan. Lapset jos ketkä tarvitsevat jatkuvasti uusia vaatteita ihan sen takia, että he kasvavat ja koulussa he käyvät päivittäin ja jotakin voi repeytyä, siis toivottavasti käyvät.

Tämä River Road ei ole mikään pahan näköinen katu. Näen urheilukaupan, näen istutettuja vehreitä puita. Tuossa on jotakin sellaista, minkä tulkitsen ravintolaksi. Harmi, ettei sinne ole minulla pääsyä, kuten ei mihinkään muuhunkaan ravintolaan tai sisätiloihin, ei tietääkseni. Ahaa, taas uniformukauppa ja "Family bank". Olisikohan niin, että pankkitoimintaa on suunnattu paljonkin naisille? Mikähän tässä on?

Hei: Bed and Breakfast. Kuinka mukavaa. Mutta minä en nyt tarvitse tuota. Menisin nyt nukkumaan jos malttaisin. Tänä yönä täällä Tampereella siirretään kelloja eteenpäin kesäaikaan. Mutta Nairobissa on nyt kuumimmillaan, kuitenkin mukavan viileää, "Viileät vedet" kuten Nairobi- sana suomentuu. Se on Masai-heimon kielestä ja nyt eksyinkin lukemaan Masai-heimosta, tai avasin vain Wikipedia-sivun.

Takaisin Nairobiin ja osoitteeseen 55 River Road. Monet ihmiset liikkuvat täällä kävellen. Nyt joudun myöntämään, etten pääse tässä pidemmälle River Roadia, koska sinne ei ole nuolta. Joudun kääntymään jonnekin, sitten hyppään jonnekin muualle. Mahdotonta pitää hallussa tätä navigointia.

Nyt jouduin tielle nimeltä Ndumberi Road. Tämä on vain lyhyt tienpätkä. Onkohan kello edelleen puolen päivän paikkeilla? Tätä on mahdotonta tietää. Katson nyt ikkunasta kohtaa, jossa melkein näen sisälle käytävään, tai oikeastaan näenkin pätkän sisätilaa. Näen huivipäisen naisen, valkoinen huivi, puna-vaalearaitainen neule, sinine hame. Hän pitää niinkuin kasvojensa edessä muovipussia. Onkohan hänen kätensä vain sattumalta eksynyt näin, vain yrittääkö hän suojata kasvojaan? Kaksikin sisäkäytävää näen, niistä pääsee siis sisään rappuun. Rapussa näyttää pimeältä. Näen tekstin: Healing Revival Center ja World--ily church". Tuossa on epäselvä kohta. Sitten lukee "4th floor" ja "It's time fo your". Lähden eteenpäin.

Nyt tulin taas erittäin vilkkaaseen risteykseen. Punainen, erittäin pölyinen bussi, jossa lukee Dream. Kirkas auringonvalo tulee kulman takaa oikealta. Pöly ihmisten jaloissa, melkein haistan sen leijailevan ympäriinsä ja tunnen täälläkin ihoni muuttuvan siitä tahmeaksi. Tiellä ei ole asfalttia, vain hienoa hiekkaa, mutta erittäin tasaiseksi tallottua.

Nyt käännyin tai jouduin kääntymään kadulle Cross Ln. Näin edessäni äidin, joka kantaa selässään lasta ja heidän takanaan tulee toinen lapsi, tyttö jolla on selässään reppu, älyttömän iso ja täyteen pakattu, näyttää melkein yhtä isolta kuin tyttö itse.

Nyt menetin paikan. Jostain syystä google heitti minut takaisin siihen kohtaan, josta lähdin. Nyt etenenkin River Roadia toiseen suuntaan. Olen tullut Sagret Hotelin luo. Se näyttää suurelta ja onkin, mutta kattojen puurakennelmien perusteella korjauksessa, ainakin tuo katto. Genesis Shuttle Mombasa Direct. Genesis Shuttle?

En pistäisi pahakseni pistäytyä Good Hope Restaurant -nimisessä paikassa, varsinkin kun tuossa näen nimen yhteydessä Guinnes-logon. Bookshop, tämä on jo toinen, jonka näen. Nyt kun etenin katua (edelleen River Road, nyt numero 63) kadun oikealla puolella näen suuren väentungoksen. "East African Studio" tuossa lukee. Taas joku ihminen massiivisen nokkakärryn ja siihen asetetun säkin kanssa. Mistä tämä ihmispaljous. Olisiko se joku elektroniikkakauppa, jossa oltaisiin aloittamassa jotakin tarjouskampanjaa? Mitenkään en voi tätä tietää.

En näe tässä kohta mitään korkeita taloja, vain parikerroksisia ja nyt tuo yksi näyttää todella korkealta, vaikka ei sekään olen kuin joku 8 kerroksinen. Mutta ihmisiä joka paikassa pilvin pimein. Taas näen pikkubussin, jossa teksti: Nakuru Direct. Joissakin on myös muita nimiä. Mutta otan tämän kuitenkin merkkinä ja päätän jatkaa huomenna Nakurussa.