Dubai 2

Nyt olen paikassa Downtown Dubai. Näen sileät kiiltävät laatat, kuin marmoria allani. Olen jonkun ostoskeskusken edessä. Joudun vaihtamaan näkymää, se oli panoramakuva. Nyt olen Burj Khalifan edessä, puistossa jossa on suihkulähde. Suihkulähde on suuri ja sen takana maailma korkein rakennus kohoaa taivaisiin. Mutta tämä puisto ja nämä sileät laatat ovat ihmisistä tyhjät. Tulin puistosta pois jalkakäytävälle. Edelleen tyhjää. Kaikki istutettua, keinotekoista ja kaikki puhdasta, tasaista. Nyt näen ihmisiä keltaisissa puvuissa. en tiedä, ovatko ne rakennusmiehiä, kunnossapitomiehiä vai turvamiehiä. Tuossa alukee Dubai Mall, pienempi rakennus. Ei, ei ole juurikaan mahdollista hahmottaa tornin kokoa. Lasinen rakennelma, kangaistus. Voiko tuo todella olla maailman korkein rakennus? Vaikka olisin paikanpäällä, en varmasti ymmärtäisi tämän enempää. No tämä on kai voimannäyte. Tyhjät tiet, tyhjä liikenneympyrä, kiiltävät laatat, kaiken takana tämä jättiläinen. Näen ensimmäisen ihmisen lukuunottamatta henkilökuntaa: tai kuka tietää onko hän töissä täällä, mutta hänen vaatteensa ovat siviilivaatteet. Hän on yksin kulkeva länsimaalaisen näköinen nainen, voisi hyvin olla suomalainen. Omituisen tyhjää, ehkä kuvaamishetkellä koko paratiisi on vasta rakenteilla. Nyt jouduin Burj Khalifan sisäänkäynnille. Kun kierrän taloa, joissain kohden en ymmärrä katselevani maailman korkeimman talon ensimmäistä kerrosta. Ketä varten tämä kaikki on rakennettu, mitä tämän takana piilee? Onko tämä turisteille? Nyt olen taas asfalttitiellä, Sheikki Mohammed bin Rashidin bulevardilla. Näyttää ettei tällaisessa paikassa ole tilan puutetta, vain suuri avaruus kaikkialla. Mutta silti valtavan korkeita, kiiltäviä taloja vieri vieressä. Ehkä tällainen paikka on se, missä kaikkien pitäisi asua, aavikoiden pilvenpiirtäjissä. Emme häiritsisi luontoa. Ei puita, joitakin tasaiseksi leikattuja pensaita. Nyt olen parkkipaikalla, jossa on kieltämättä paljon autoja, mutta ei ihmisiä kävelemässä niille. Tässä joku luksuspaikka, Ferrari, Lamborgini ja Ferrari, turvamies. Paljon rakennustyömaata. JW Marriott Marquis Dubai. Maailma toiseksi korkein hotelli. Myös maailman korkein hotelli on täällä.

Dubai

Olen Pizza Hutissa. Klikkasin itseni satunnaisesti jonnekin kaupungin pohjoiselle laidalle, tietysti sinne, missä Street View onnistui. Päädyin sisään tähän ketjupikaruokaravintolaan, jonka ruokaa en ole koskaan maistanut. Suomessakin näitä ravintoloita on, useampi pääkaupunkiseudulla, kaksi Pirkanmaalla, eikö vain? Maailman suurin pizzaravintolaketju.

Näen länsimaisen näköisiä ihmisiä. Näen kaksi vanhemman näköistä ihmistä ja nuoremman naisen. Miehellä on harmaat hiukset, joten hänen on oltava vähintään kuusissa kymmenissä. Ehkä noin kaksi kertaa minua vanhempi. Keskittymiseni herpaantuu jatkuvasti ja pian miljardin kissavideon jälkeen olen hänen ikäisensä, enkä ole huomannut ajan kulumistä, eikö niin? Ikkunasta näkyy kalvas auringonvalo. Pöydät ovat puuta, sermit punaiseksi värjättyä puuta, josta kuitenkin näkyy puun juonteet. En voi tietää, onko materiaali aitoa tavaraa, mutta epäilen että kaikki on aitoa, minkä tässä näen. Kaikilla pöydillä valmiina veitset ja haarukat paperiliinojen päällä.

Astun ulos. En ole vielä kadulla vaan terassilla. Terassi aidan takana kulkee rantabulevardi, sitten kimaltelevalle Arabianmerelle. Aavikkoon loppuva vesi, autio. Vaihdan paikkaa toiseen kohtaan bulevardia. Ranta ei näy vallin takaa, mutta meri näkyy. Kun katson kaupunkia, näen korkea talon ja sen vieressä rakennustyömaan. Näen kioskin, jolla monia intialaisia, todennäköisesti rakentajia tai muita työläisiä. Ainakin he näyttävät intialaisilta, eivät arabeilta. Kun menen suuren rakenteilla olevan talon viertä, näen lisää rakennusmiehiä, heistä en erota muuta kuin haaleankeltaiset kypärät ja taivaansiniset työasut.

Tuossa mainostetaan kiinteistösijoituksia englanniksi. Täällä saattaisi käydä niin, että pienillä summilla ei saakaan päitä kääntymään. Poikkean rannalta poispäin: Golden beach hotel. Tuossa autojen osia myyvä kauppa nimeltään Medina. Tässäkin tekstit englanniksi. Joka paikassa myydään autonosia, ehkä jotakin niinkuin koristetavaroita ja muuta. En usko että kaikki olisivat varsinaisesti remontoimassa autojaan. Tällä kadulla myydään matkapuhelimia. En olisi osannut odottaa ihan näin arkisia näkymiä Dubaissa. Lähenen nyt valtavan korkeaa taloa, joka seisoo yksinään matalien talojen keskellä. Kun lähestyn sitä, näen aika nuhjuisen ympäristön. Nyt näen arabin, puvultaan valkoisen, pitkähelmaisen. Nyt olen aivan suuren talon alla, miksi siitä on pitänyt rakentaa näin korkea? Näyttää ettei autiomaassa pitäisi olla tilanpuutetta, miksi rakentaa päälekkäin? Ehkä he matkustavat mieluummin hissillä. En saa selvää, mikä rakennus tämä on.

Olen vaihtanut paikkaa. Tällä kadulla näen vierekkäin korjausliikkeen, kahvilan, parturin ja jonkun liikkeen, minkä nimi on Retro. Mutta tämät Retron ulkoasu näyttää paljon futuristisemmalta kuin näiden muiden. Tuossa kävelee mies tummissa suorissa housuissa ja valkoisessa paidassa, jossa erotan jokut polettien näköiset olkapäissä. Hän saattaisi olla poliisi tai sotilas. Mutta hän kävelee noin vain jonnekin, kuin hän olisi menossa tähän Retro-nimiseen liikkeeseen. Menen eteenpäin ja tulen ehkä ruokapaikan edustalle, mutta nyt näen että siinä lukee Bakery. Kolme miestä seisovat vierekkäin selin tämän Bakeryn edessä. Heillä on kaikilla samanlaiset vaatteet: valkoiset pitkät polviin asti ulottuvat paidat tai pusakat, niiden alla housut, nekin vitivalkoiset, yhdellä päässään vielä valkoinen pyöreä, teräväreunaisen kartion muotoinen hattu. Kaikilla jaloissaan sandaalit. Voin kirjoittaa vain sen, minkä näen.

Nyt näen kaksi miestä pyörien selässä, he katsovat suoraan minuun eli Google-auton kameraan, kasvot tietysti sumennetty. Nämä ovat ehkä nuoria miehiä, toisella suuri tiukalle sidottu, pyöreäksi pingotettu säkki pyörän tarakan päällä. Heillä on jaloissaan farkut, toisella kauluspaita, toisella huppari. Pyörät ovat paljon vanhempia ja raihnaisempia kuin vaatteet. He ovat tulleen mustan BMW:n luo. Auton ikkunalle on kumartunut mies, selvästi näitä vanhempi ja voi olla että nämä miehet ovat aivan nuoria. Mutta mies on kumartunut BMW:n ylle. Hänellä on jotakin asiaa kuljettajalle. Lähellä istuu vielä yksi mies rapulla, maan tasalla. Etenen päämäärättömästi. Tulen rakennustyömaan lähelle. En pääse tähän maahan sisään. Mutta toisaalta ymmärrän, että täällä on monessa kohtaa aika vaatimatonta, oikeastaan näyttää ettei tämä olisi niinkään rikas maa. Tämä on siis Arabiemiraatit, mutta ehkä öljy on täälläkin, kuten kaikissa öljymaissa, paitsi ehkä Norjassa kerääntynyt niin vahvasti vallanpitäjien käsiin. Muut eivät pääse väliin, saa käsiään alle, minkäs teet. Pidetään työvoima halpana. Tässä kohtaa kulmauksessa lukee Falak Al Madina Supermarket.

Vaihdoin paikkaa, yritin päästä jonnekin missä näkyisi satumainen rikkaus, mutta tulin yllättäen öiselle bensa-asemalle. Bensapumput kirkkaassa valossa, McDonalds. Paljon erilaisia, tavallisia autoja. Menen lähemmäksi McDonaldsia. Etenen toiseen osaan, jossa varmaan sijaitsevat varsinaiset huoltoasemapalvelut. Katson sisään: paljon virvoitusjuomia, näen Pringles-purkkeja, muuta purnukkaa ja kanistereita, joissa on varmasti

kaikenlaista autoon tarvittavaa nestettä, jos siis tarvitaan bensan lisäksi. Näillä huoltoasemilla pyörii koko maailma, meidän elämämme. Täältä tankataan se polttoaine, jonka voimasta olemme liikkeessä. Liikkeen varassa on kaikki, mitä näemme ympärillämme. Vaikka itse bensa-asema on nimeltään Enoc, niin bensa-aseman myymälä on nimeltään Zoom. Zoom: Happy shoppin on the move. Nyt taidan nähdä ensimmäisen todellisen voittajan: musta Dodge Viper kimaltelee keltaisessa moottoritien valaistuksessa, valmiinaa kiihdyttämään vielä, kun ainetta riittää.

Japani, kahdeksas päivä

Tällaisessa blogissa jos jokin on kiinnostavaa, niin satunnaisuus. Olen nyt kahdeksannessa merkinnässä. Olen Japanissa kaupungissa Nagoya. En tiennyt mitään tämän nimisestä kaupungista, siksi valitsin sen. Se sijaitsee Aichin prefektuurissa, vaikka tästäkään en tiennyt mitään. Kuitenkin kaupunki on neljänneksi väkirikkain ja kolmanneksi väkirikkain kaupunkialue Japanissa. Kaupungissa pari miljoonaa, kaupunkialueella kymmenen.

Olen tiellä, jolla en näe nimeä. Tulen pienen liikkeenharjoittajan oven eteen, mutta en osaa sanoa mitään siitä, mikä paikka tämä on, voi olla ravintola tai ompelimo. Toisin sanoen minun on kirjoitettava uudella tavalla, omaksuttava uusi keinovalikoima. En tiedä, mitä mikäkin on, voin vain sanoa, miltä jokin näyttää.

Talot ovat todella siistejä, kulmikkaita ja ne vaikuttavat pieniltä. Näin on juuri tällä kohtaa, kaksi, korkeintaan kolme kerrosta, mutta kuin kerroksetkin olisivat erityisen matalia, vai vaikuttaako minusta vain siltä? Nyt näen ensimmäisen sellaisen rakennuksen, jonka osaan tunnistaa jotenkin japanilaiseksi – siis katon reunat taivutettu kulmista ylöspäin – mutta kuitenkin tämä näyttäisi uudelta. Ehkä tässä on pyritty perinnetietoisuuteen. Tiessä japanilaisia merkkejä. Miltä tuntuisi kävellä näillä kaduilla? Jalkakäytäviä ei juuri näytä olevan. Joka tapauksessa autot ovat hienoja. Nyt olen todella modernin, futuristisen talon edessä. Arkkitehtuuri on erikoinen: kulmassa kauas ulos töyntyvät porrastasanteet, tuovat mieleen stadionin tornin, mutta tietysti ne yhdistävät tässä vain kolmea kerrosta. Eniten ihmetystäni herättää pihalla oleva viritelmä, jonka päälle on parkkeerattu vierekkäin kolme autoa. Näyttäisi että alustan voi laskea alas maan alle kuin hissin. Onko siellä isompikin parkkipaikka näille autoille, vai jätetäänkö autot vain alas ja katto vetäytyy niiden päälle. Veikkaisin jälkimmäistä, miksi ei.

Jouduin heittämään itseni uudelleen kartalle täysin eri paikassa, kadotin paikan kun painoin vahingossa väärää nuolinappia. Asian Kitchen Namaste. Mutta kun astun lähemmäksi, kyltti on muuttunut. Nyt siinä lukee Asian Dining Naaaan. Tämä kuva on otettu 2015. Edellinen oli 2017, joten ensimmäinen tieto on lähempänä oikeaa, tosin tänä vuonna 2020 on suuri todennäköisyys, että taas jotakin muuttuu tai häviää. Vuosiluku vaihtuu jatkuvasti. Nyt olen vuodessa 2014. Tien molemmille puolille istutetut puut ovat kuin ainoastaan kuolleita rankoja. Talot ovat väriltään hillittyjä, katot tasaisia tai loivasti viistäviä. Mies kävelee koiran kanssa, katson häntä taaksepäin ja näen sumennuksen takaa, että hänellä on hengityssuoja ja koira on pieni, ei kaikkein pienin, valkoinen. Aurinko tulee heidän takaansa, penkalle heittäytyy heidän varjonsa, miehen pitkä varjo, koiran pieni varjo, joka ei ulotu penkalle asti. Tämä näyttää rauhalliselta seudulta, uneliaalta ehkä.

Kaikki on suoraa ja siistiä, ei roskan roskaa missään. Ihmiset ovat hullaantuneita autokatoksiin ja monenlaisiin ratkaisuihin tällä alalla: tämä on vain tulkintani. Tässäkin hieno metallin ja lasin rakennelma kaartuu auton ylle ja taustalla näkyy myöskin metallin kiiltoa uhkuva asunto. Nämä ihmiset eivät ole köyhiä, eivät voi olla. Mutta nyt tuli vastaan yksi piha ilman autokatosta. Ehkä hän tahtoo olla oppositiossa. Nyt näen kerrostaloja.

Nämä kerrostalot ovat viisikerroksisia ja niistä heijastuu kultainen ilta-aurinko. Vaikea saada selvää väristä, sillä aurinko tuntuisi ylivalottavan ainakin tämän lähimmän talon. Joka tapauksessa ne ovat vaaleita taloja. Näyttäisi että täällä parkissa on paljon autoja, joita en ole täällä nähnyt. En tiedä ketä tällainen voisi kiinnostaa, minua alkaa kiinnostaa yhä vähemmän. Mutta tämä ei johdu autoista tai maasta tai mistään. En vain millään jaksaisi kirjoittaa tätä blogia. Nyt tulen vihdoin romuläjän eteen. Asfaltissa tummia läikkiä, mitähän tähän on kaatunut? Tuossa melkein maan rajassa ilmastointilaite.

Tässä asfaltti on pesty tai aivan uusi, se kiiltelee kirkkaana (kuva 2019) ja aurinko jossakin talojen takana heijastuu siltä. Tuossa lukee englanniksi Dental Clinic. Nyt näen hieman jotakin puuston kaltaista, mutta kaikki lienee istutettua. Tässä kohtaa on korjaajia. Heillä on yksi pieni pakettiauto ja yksi pieni lava-auto, molempien takaosissa korjaustavaraa, pakettiauton takaluuttu auki varusteiden ottamista varten. Näen asfaltissa heijastuksia autokatosten rangoista ja erilaisista kaiteista.

Kyllä, tällaisia on enemmänkin. Taas voimakkaasti ulkonevat porrastasanteet ja hissilaitteet, arvatenkin autoille vaikka niillä ei nyt ole autoja. Tuolla näen tavaratalon näköisen paikan. Tuossa talossa katto on monessa tasossa, ja tuossa yhden tason kahden ulokkeen välissä viisto parveketasanne. Mutta talo on tehty tiilistä, joiden punainen väri on vaaleampi kuin Meksikossa tai Washingtonissa. Tässä on toinen tiilitalo, josta voisin sanoa samaa. Tuossa näen viisi rakennusmiestä lounaalla tai välipalalla, tauolla. Tiedän että ovat rakennusmiehiä, koska he istuvat paketoidun talon edessä rakennustarvikkeiden keskellä. Rakennuksen edessä, miesten kummallakin puolella on kehikkoja ja lujan näköisiä säkkejä erilaisia jätteitä varten. Jätteiden nimet ovat myös englanniksi, oikeastaan teksti on englanniksi suuremmalla kuin japanilainen teksti: mixture, paper, gypsum boards, mixture, wood ja niin edelleen. Miksi näiden täytyy olla englanniksi, onko täällä paljon vierastyövoimaa, joka ei osaa lukea japania?

Nyt näen näitä kuuluisia japanilaisia automaatteja. Ne ovat ilmeisesti kaupan edessä, eivätkä näyttäisi sisältävän muuta kuin juomia ja savukkeita. Tässä tienlaidassa mies sitoo kiinni jotakin muovista pussia, josta en saa selvää mitä se sisältää, vaikka pussi on läpinäkyvä. En myöskään tiedä, onko hän mies vai nainen. Näen puolikkaan auringosta matalan talon takana, joka näyttäisi olevan puuta.

Seitsemäs päivä - Meksiko

Katson Meksikon karttaa. En oikein keksi muuta paikkaa kuin pääkaupunki. En tiedä, paljonko tämä maa kiinnostaa minua. En tiedä, mistä tämä heikkous. Olen nyt aukiolla rakennuksen edessä, se on kaunis vanha pylväsrakennus, historiallinen, siinä lukee Palacio de bellas artes. Paljon ihmisiä istuu tällä paikalla marmorisen laatoituksen päällä, vaikka en voi tietää onko se marmoria. Mutta tästä en pääse mihinkään, tämä on panoraamakuva. On mentävä tielle, jonnekin.

Taas panoraamakuva. Jotenkin tumma maisema, aukio, yhtä hulppea kuin äskeinen, koska sen laidoilla näkyy vain tavallisen näköisiä asuinrakennuksia, melkein tyhjä aukio. Kolmipyöräiseen pyörään asennettu myyntikoju: olisi mielenkiintoista mennä lähemmäs ottamaan selvää, mitä hän myy. Mutta se ei onnitu. Painan nuolesta ja päädyn jollekin Mercado-kadulle. Nyt olen siis Meksikossa, nyt pääsen tarkastelemaan jotakin, mistä en ole varma, paljonko se kiinnostaa minua. Tuossa istuu ihmisiä värikkäillä tuoleilla värikkäiden pöytien luona. Näen yhteensä seitsemän ihmistä. Näen myös sinisen varjon, mutta näyttäisi kuin koko maisema olisi nyt muutenkin varjossa, ehkä on hetki kun aurinko on juuri laskemassa. Olen nähnyt nyt kaksi kertaa sanan Los Angeles, mutta miksi, miksi. Farmacia Los Angeles. Näen taksin, joka on väritetty näin: alaosa valkoinen, takakontin, konepellin ja katon pinta vaaleanpunainen. Tämä on kirkkaiden värien kaupunki. Escuela Primaria Italia. Mitä se tarkoittaa? Sitten tuolla tummankeltaisella seinällä on myös joitain käsinkirjoitettuja lappuja, paljon kaikenlaista tiedotetta, no muutamia. Tulee vastaan koju, jossa lukee Supertortas.

Harhailen päämäärättömänä. Huomioni kiinnittää tyhjä valkoinen kanisteri Arteaga-tiellä. Mitähän tuossa on meneillään: likainen paita matalien tikkaiden päällä, tikkaat paitoineen nojaavat seinää vasten, joka on joskus ollut valkoinen. Sitten tuossa on kaikenlaista sankoa ja mölynimurin näköine laite. Ja muovipussi ja punainen laatikko. Menen metrin eteenpäin ja vastapuolella, punaisessa seinässä... mikä se on? Avoin seinän pätkä. Näen suoraan sisään ja näen perheen pöydän ääressä, naisen ja lapsia. Jonkinlaisena näköesteenä tai suojana on viritelty tuohon läpinäkyvä pressu, mutta sekin vähän yli puolet näkymästä. Tässä kohtaa on kuin banderolli, jonka tekstistä en saa oikein selvää, mutta kuin tässä kuitenkin olisi tai olisi ollut joku liike. Voisiko olla niin, että perhe on ostanut tämän tilan itselleen tai lopettanut liiketoiminnan, nyt asuvat tässä. Heillä on vain kuuman sään takia auki liiketilaa suojannut alas vedettävä ovi, tai miksi tuota sanotaan. Tuossa on myös pieni koira, kyseisen pressun edessä. Osoite on 32 Artega. Menen taas askeleen eteenpäin.

Näen seinässä pyhimyskaapin. Tiedän että kysymys on varmasti pyhimyksestä, koska katolisissa maissa tällaisia näkee. Tässä paikka on aika törkyinen ja juuri tässä näen likaisen valkoisen pressun ja kuin palan vaatetta sen alla, lehtiä, paperia, ehkä vielä liina, jonkinlainen, en erota. Ensin katsoin, että nukkuisiko joku siellä alla, mutta en usko, koska pressun alla näyttäisi olevan enemmänkin jonkinlaisia puisia laatikoita. Käännyt aurinkoisemmalle tiellä. Roskia on paljon kadulla, minkä tälle tekee? Tässä kohtaa kauppa, toisella puolella hedelmäkauppa. Nainen seisoo ovensuussa. Kaksi miestä keskustelee. Tuossa näyttäisi olevan joku vaalimainos, mutta näyttäisi sen olevan kuvan ottohetkellä vanhentunut. Siinä kehotetaan äänestämään Ricardo Anayaa presidentiksi vuonna 2018. Tämä kyseinen mies näyttäisi olevan minua seitsemän vuotta vanhempi, menestynyt ja professori, mutta hän ei ole päässyt presidentiksi, varmaankin sääli, en tiedä.

Menen kortteli päähän ja näen Coca-Cola-rekan. Jatkan eteenpäin Sol-tielle. Todella täällä kaikki on värikästä, tuossa näen kokonaan vaaleanpunaisia taloja neljä kappaletta. Tuohon pystytetty katos auton korjaamista varten ja tuossa katoksen ulkopuolella on irrotettu takapenkki. Taidan tulkita väärin. Katos taitaakin olla muuten vain hienoa mustaa autoa varten. Tuossa nainen pysähtynyt rähjäiselle kojulle ostamaan jotakin. Tuossa kulman takana sisäpihalla näen parvekkeita yhdistävät kierreportaat. Nämä kapeat kadut tulevat mieleen vilkkaan elämän. Tässäkin korjataan autoa, vaihdetaan rengasta. Tuo talo on kirkkaanvihreä. Tässä näen miehen nukkuvan kadun laidassa. Hän on asettunut kohtaan, jossa lukee Alcoholismo, mutta ei mitään muuta. Jotain on revitty siitä pois, tai oikeastaan raaputettu, sillä se on ollut seinään maalattu tiedote, ehkä on sisältänyt jonkun numeron. Vaatteet ovat hänellä repaleisia ja melkein mustia, mutta ei aivan. Epäonnistunut ihminen? Miksi hän on asettunut juuri tähän ja onko hänellä enää toivoa minkään suhteen? Kulman takana kolme nuorta, eloisaa ja kunnollisen näköistä ihmistä. Ovatko he huomanneet ollenkaan, että kulman takana nukkuu ryysyläinen? Tuossa taas on kauppa New York, mutta mies makaa LVI-kaupan edessä, jossa lukee Tlapaleria "La Japonesa". Siis Japanilainen. Tämän on oltava oikea merkki. Seuraavaksi menen Japaniin.

Oli kuitenkin hyvä tulla Mexico cityyn, koska tunnen nähneeni jotakin merkittävää. Tämä on paljon värikkämpi maa kuin moni muu. Tietenkään tämä ei ole minun maani sen enempää kuin mikään muukaan, mutta kuitekin tämä on jotain. Nainen lapsen kanssa, pienellä tytöllä sateenkaarimekko. Heidän vieressään on kapeassa, yksittäisessä ovessa kuin spray-maalilla maalattu Pyhän Marian kuva. Käännyn taas ja tunnen tulleeni taas samalle kadulle, jossa olin jo aiemmin. En tiedä, onko tämä totta mutta yhdessä kalteri-ikkunassa näen kultaisen auringon, jolla kasvot. Tässä jostain syystä autoa tapetoidaan sanomalehdillä, miksi? Olen kadulla Sirio. Nyt Lerdo: näen vaatimattoman kahvilan, johon pistäytymistä en vastustaisi. Ehkä sen nimi on Cafe la Zarza. Pöydät ovat vaaleanpunaiset, mutta enemmän punaiseen vivahtavat. Tuossa nuori mies raitaverkkareissa kävelyttää kahta koiraa. Tässä näen KFC:n ja jonkunlaisen erikoisturvajoukkojen auton, varmasti raskaasti panssaroidun: "seguridad privada". Siis yksityisen turvallisuuspalvelun auto.

Kierrän ympyrää. Ehkä olisi parempi jo edetä. Sanoisin, että tällainen lyhyt vierailu Meksikossa riittää. Seuraavaksi olen Japanissa. Korona-maailma jatkuu, mutta nämä kuvat ovat kaikki ennen maailman muuttumista. On varmaa että kriisi menee ohi, mutta minkälaisia vaikutuksia sillä on? Joka tapauksessa on keskityttävä omaan elämään. Ei auta jäädä katselemaan muiden tekemisiä ja lukemaan loputtomia uutisia ja yhä uusia salaliittoteorioita, jos ei sitten suunnittele tekevänsä niillä jotain. On rakennettava itse sen pohjalle, mitä on ja katsottava, mitä tulee. On paljon asioita, joita ei voi juuri kuvata sanoin, mutta ehkä kaiken muun kuvaaminen on vähemmän arvokasta. Riippuu niin paljon omasta mielialasta, paljonko näkee eroa paikkojen välillä. Miksi tässä tai tässä kohdassa tulee mieleen jokin muisto, jokin tapahtuma? Herättääkö näkemäni muistoja vai toimivatko ajatukseni täysin satunnaisesti? Kun zoomaan tässä näen aidan, näen jonkinlaisia säiliöitä, tynnyreitä, voisivatko ne olla kuitenkin ilmastoinnin laitteistoa? Ehkä ilmastoinnin laitteisto tai assosiaatio siitä vei minut takaisin siihen pieneen, melko epämääräiseen rakennukseen jossa kokoontuu Viita-akatemia. Seisoin yksin tai jonkun kanssa siinä pihalla ja poltin tupakkaa, nyt en enää polta, mutta silloin poltin aika paljon. On vähennettävä mielitekojaan että niistä riittäisi pidemmälle. On mentävä eteenpäin. Jos olen teeskentelijä, en voi sille mitään enkä joka tapauksessa muutu tästä paremmaksi.

Kuudes päivä Bladensburg

Tätä kirjoittaessani on yö, ei päivä, synkkä yö karanteenissa. Mutta joka tapauksessa kuunnellessani kuulokkeistani tuhatluvulla eläneen Hildegard Bingeläisen musiikkia, olen heittänyt itseni Varnum Streetille Marylandin Bladensburgissa. Kuitenkaan en ole edellisestä paikasta, kuin aivan joitain kilometrejä. Onpa vihreää ruohoa, tasaiseksi ajeltua. Tuossa vähäpätöinen silta pienen joen yli, painorajoitus. En ymmärrä amerikkalaisia mittoja, en katso tarpeelliseksi tarkistaa, paljonko on 6000 lbs. Sen alta menee niin kuin vesiura, mutta näyttää olevan kuivana. On heinäkuu 2019, ehkä syntymäpäiväni aikaan. Aivan kuin olisin nähnyt horisontissa savua. Ei ihmisiä liikkeellä, autot seisovat tien molemmilla laidoilla ja pihoilla. Taloissa on enemmän eroavuutta, mutta punainen tiili on hallitseva täällä, toinen on valkoiseksi maalattu lauta ja katot ovat kaikki harjakattoja. Taas täälläkin, tietysti katettuja terasseja, koko julkisivun kattavia.

Tuossa kävelee nainen päivänvarjon kanssa. Siitä voisin päätellä, että aurinko porottaa kuumasti. Upshur-tie, aurinko edessäpäin. Etenen niin kuten vain pääsen, nyt klikkaan itseni pois tältä tieltä, käännyn jonnekin, jonnekin. Olen nyt rakennustyömaan laidalla. Ennen kuin on valmista, kaikki niin sekavaa ja karua, vihamielistä. Olen nyt isolla tiellä, jolla ei ole muuta kuin numero, näen tien varressa alkoholiliikkeen. Sitten näen House of Music- kaupan, jonka kyltin on oltava vanha, sillä edelleen mainostetaan myös kasetteja, mutta kuka tietää. Myytäisiinköhän siellä keskiaikaista musiikia? Viinakaupan motto näyttää olevan "tomorrow is overrated". Pääsen jonkinlaisen pienen liikekeskittymän parkkipaikalle. Tarkoittaa että Google-auto on pysähtynyt tässä. Meksikolainen ravintola, "American Nails", "Latino Supermarket". Autotarvikekauppa on myös. Jatkan eteenpäin tällä alueella. Nyt olen tullut laakean, matalan rakennuksen luo, jonkinlainen suuri varasto ja autokorjaamo. Tuossa mies asettelee suuria oksia ostoskärryyn. Olisiko se vihdan tekoa, tuskin? Tuossa auto ilman takarenkaita. Nyt tulen toiselle puolelle rakennusta: täältä voi ilmeisesti vuokrata pick up -auton. Jokaiselle jotain.

Nyt olen tullut paikkaan, jossa on paljon koulubusseja vieri vieressä. Tämä on siis niiden säilytyspaikka, ehkä korjauspaikka. Nyt näen, että on heinäkuu 2012, olen tullut pitkän matkan takaisinpäin, mutta kuitenkaan en loputtomasti. Kuitenkin päätän jatkaa pois tältä alueelta. Olen taas tiellä, nyt näen 6 kerroksisia tavallisia asuinkerrostaloja. Kun käännyn tälle alueelle, olen äkkiä kauempana takanapäin. On vuosi 2008. Heti kuva on sumuinen ja huono. Nyt olen taas tiellä 11 vuotta myöhemmin. Tien laidalla tyhjä, musta muovikassi. Tuossa tavallinen tiilirakennus, jossa lukee Learning World. Child Development Center. Tuossa vaalea puutalo, ompa siisti mutta vaatimaton. Vasemmalla tuuheaa kasvillisuutta, saniaisen tunnistan. Jos joku kasvi on tiedettävä, niin saniainen, koska se on aika kaukan kasvanut kaikkialla maailmassa.

Tuossa ihmiset kantavat koristuksia. Tämä on jotenkin erityisen massiivisen näköinen kirkko. Nainen kantaa suuria kukkalaitteita. Mutta tämä ei ole mikä tahansa kirkko, vaan Eritrean ortodoksikirkko. Olisiko siis suunnattava takaisin Afrikkaan? Mutta Eritreassa ei ole Street View-näkymiä. Tämä paljastaa metodini heikkoudet.

Viides päivä, edelleen Washington.

Heitin itseni kartalle ja heti olen tiellä Trinidad Avenue. Oikeastaan koko alueen nimi on Trinidad. Talot molemmilla puolilla tietä kaksikerroksisia. Tiessa suuri kellertävä läikkä, muuten arfaltti kulunutta, pihoilla aidat ja portit kiinni. Pyöreä roskalaatikko, tummanvihreä, metalliset kehikot. Talot ovat tosiaan toisissaan kiinni, jotkut maalattu eri väriseksi, siis vain väri vaihtuu, ei rakennus. Tuossa katossa jotakin kiiltelevää, sillä se kimaltelee kirkkaassa auringon valossa. Minua ei mikään saa tänään paremmalle tuulelle. Pilvi nousee talon takaa, sen on aurinko tehnyt hohtavaksi. Tässä kuvassa pysäytettynä ikuinen keskipäivä.

Tuossa vasemmalla puolella, yhden talon pihassa suuri Amerikan lippu. Mutta sitten seuraava muiden kanssa yhteen kasvanut talo onkin kerrosta korkeampi, laatikkomainen, tumma suorien viivojen talo, voisi olla euroopassa, niinkuin mikä tahansa muukin täällä. Mutta sitten onkin seuraava talo, joka on erillään.
Siinä on näyttävät olevan kuistin katto ja varsinainen katto pahasti remontin tarpeessa. Kuin koko talo olisi omituisessa romahtamisen tilassa, kuin sitä vaivaisi jokin rakenteellinen, sisäinen ongelma, joka vaikuttaa jokaiseen yksittäiseen osaan. Ikkunatkin ovat kuin tippumassa pois itsestään, vai liioittelenko? Ainakin laudat irvistävät muuten suorasta seinästä ja kaikki näyttäisi olevan vähän vinossa: tuollaista ohutta, kapeaa jotenkin halvan näköistä, epäluotettavaa. Kuitenkaan talo ei näytä kovin vanhalta, kuistilla lippu. Onko heillä jokin juhla? Oikeastaan seuraavakaan talo ei näytä kovin paljon paremmalta: sama teema jatkuu. Ei kovin vanhan näköinen, mutta listat irvistelevät auringonpaisteessa, kuistin katon reuna kupruilee ja todennäköisesti koko katto, sitä ei vaan näe tänne.

Toisella puolella katua näen tiilitaloja. Niitä ei näytä uhkaavan sama rappio. Ne näyttävät seisovan jämäkämmin, mutta yksi niistä näyttää vankilalta. Sen piha on tasaista nurmea, ei yhtäkään kukkaa tai muuta istutusta. Betonilaatat johdattavat keskellä taloa sijaitsevalle ovelle. Tämäkin talo on kaksikerroksinen – ensimmäisen kerroksen ikkunat peitetyt kokonaan kalterein. Mutta tiili talon seinissä on tasaista, jykevää, ryhdikästä. Poikkean lyhyelle ryrjäkadulle, joka johdattaa minut Baseball -kentän laidalle. Tulee mieleen, että rappio rikkaassa maassa on masentavampaa kuin köyhässä, sillä pelastusta siltä on vaikeampi keksiä. Täytyisi muotoilla jokin syy, selittää synty sille, kieltäytyä enemmänkin kuin tarrautua lujemmin, kuten mieliteot ohjaavat. Etenen kentän laitaa. Täällä on syksy. On lokakuu 2018.

Yhden taloista pihassa on heinäpaaleja ja ehkä meksikolainen mies puuhailemassa niiden parissa. Osa paaleista on kahden valkoisen auton välissä. Seuraavan talon piha onkin pelkkää suurta betonilaattaa, jota koristavat vain sille pudonneet lokakuiset lehdet. Nätä näyttää olevan trendi: talojen ensimmäiset kerrokset kalteroitu. Sanoisin, että tässä on koulu, mutta en ole varma. Nyt näen edessäni hautausmaan.

Hautausmaasta ymmärrän, että maa täällä on tasaista, mutta kuitenkin pieni laakea kumpu peittää osan näkymästä, kuten usein on hautausmaiden kanssa. Jotakin jää näköesteiden taa. Hautakivet ovat vieri vieressä, välissään vain tasainen ruoho. Tässä aidan vieressä, lähimpänä ruoho on itseasiassa palanut, kuivunut ja huomaan, että nyt on kesäkuu 2019. Aita on tumma ja sitä reunustaa tällä puolen kapea betonikäytävä, jolla ei ole jalankulkijoita. Ylipäätään en näe täällä ketään, vain autoja. Kuitenkin hautausmaan parkkipaikalla on autoja. Mihin niiden omistajat ovat menneet? Kumpupilvet peittävät taivaan.

Tuossa on jokin Eddie's joka mainostaa kylmää olutta, pihvejä, hampurilaisia, kaikenlaista muuta ja viimeisenä myös kiinalaista ruokaa. Seuraavaksi bensa-asema Valero. Etenen ruuhkaisat tietä. Hautausmaa on vasemmalle. Eikö kaikki joudukaan sinne lopulta? Piilotellaanko ruumiita myös oikean puolen vehreässä, läpäisemättömässä pusikossa, joka on muuten myös aidattu korkealla aidalla. Vieressäni ajaa jäätelöauto. Nyt pääsin vastakkaisen kaistan puolelle ja hautausmaan toiselle parkkipaikalle, ehkä kolmannelle tai neljännelle. Kyltissä näen, että tämä on Historic Mount Olivet Cemetary, perustettu 1857. Viisi ihmistä, näyttäisi kuin olisivat hautausmaan henkilökuntaa, ovat katsomassa tuloani. Minähän en ole minä vaan Google-auto. Ehkä he ovat sopineet tämän kuvaamisen täällä. Kylttiin on listattu sääntöjä. Ensinnäkin on kunnioitettava pyhää maata.

Kyllä, pääsin kuin pääsinkin hautausmaan porteista ja nyt etenen hautojen välissä. Nämä tiet ovat autoteita; täällä siis voi ajaa suoraan läheisensä haudalle ja parkkeerata. Siksi kyltissä kiellettiin parkkeesaamasta ruohikolle. Ei olisi ehkä sopivaa sudittaa jonkun haudalla niin, että luut lentelisivät. Tässä vasemmalla puolellla hautaholveja, joissa nimiä kuten T.A. Rover. Huomaan pian harhailevani päämäärättömästi ja näen pilvien kerääntyvän ylleni. Täältä on löydettävä vihje seuraavaa määränpäätä varten: ei ole muuta vaihtoehtoa.

Tunnenko oloni paremmaksi, kuin aloittaessani? Nyt on napsautettava päälle kahvinkeitin, siitäkin huolimatta että alkaa olla myöhä. Tänään on torstai, koronaviruksen aikaan. Hautausmaan yllä taivas tummenee yhä. Tämän on mentävä eteenpäin. Ja kun etenen, kaikki muuttuu taas, nyt tuhannen haudan rinteeseen paistaa aurinko. Menen tien laitaa takaisin kohti porttia. Menen ulos ja olen taas tiellä.

Tulen autokaupan luo: "Ace imports: Quality used cars". Poikkean sen kohdalla viistolle kadulle. Täällä talo ovat väljemmässä. En oikeastaan tiedä, miten voisi löytää täältä mitään merkkiä muista maista. Tämä ei ole kansainvälinen paikka, vaikka kaikki tiet johtavat tänne. Jopa suurin osa autoista ovat amerikkalaisia. Alan ymmärtää amerikkalaista rakennustyyliä ja nyt saattaisin osata tunnistaa sitä. Täällä jokaisessa talossa täytyy olla kuisti ja kuisti kattaa yleentä koko julkisivun leveyden. Tämä siis näissä väljemmissä taloissa, tuolla toisessa paikassahan oli niitä tiilitaloja, joissa ei ollut kuisteja. Toinen on, että oven edessä on oltava aika paljon tilaa ennen tietä ja täytyy olla laatoitettu käytävä, joka johtaa ovelle ja tarvittaessa on on oltava portaat. Mutta itse talosta: on oltava vähintään kaksi kerrosta. Näissä on kolme. Julkisivulla on kaksi ikkunaa, eli julkisivun leveys on kaksi huonetta ja sen on oltava suora. Talot ovat neliön mallisia. Kuisti voi olla myös kokonaan yläkerran alla niin, että kuistin reunoilla on yläkertaa kantavat pylväät. Katto on joko tien vastainen ja jyrkkä tai sitten tien myötäinen ja loiva. Joo useinkin kuisti kannattelee ainakin kattoa niin, että katto siis jatkuu kuistin päälle ollen samalla kuistin katos. Tai siten on erillinen pylväillä katettu kuisti. En vaan osaa ymmärtää, mitä amerikkalaiset tekevät tällaisilla valtavilla kuisteilla, istuvatko he niillä? En ole nähnyt vielä kenenkään istuvan. Olisivatko istuneet joskus ennen televisiota? Tuoleja noille on kyllä asetettu. Eikö olisi mukavaa istua tällaisella kuistilla hyvässä seurassa, keskustelun lomassa katsella ohikulkijoita, siemailla teetä? Ehkä juuri näin amerikkalaisetkin ajattelevat.

Menen taas sivukujalle. Löydän kuin piilotetun, pitkän parkkipaikan, joka kyllä on suurimmalta ostaltaa tyhjä. Nyt tulin äkkiä kaksikerroksisen tiilisen rivitalon luo, joka voisi yhtä hyvin olla Suomessa. Turha siis liioitella kansallisia erityispiirteitä arkkitehtuurissa: ihmiset rakentavat miten tahtovat ja yhtiöt rakentavat miten tahtovat. Tässä kolmekerroksinen laaja vuokra-asuntokompleksi. Kesällä mikä tahansa paikka näyttää hyvältä. Olen tullut tien päähän, umpikujaan, täällä on vain parkkipaikkoja vuokralaisille. Täkäläisiä puita en tunnista, koska en ylipäätään tunnista puita, mutta täällä ajellun nurmen takana on tiivis metsäkaistale.

Menen takaisin isommalle tielle ja löydän edes yhden lupaavan sanan: International Limousine Service. Poliisiauto ajaa vierelläni. Näen useitakin poliisiautoja ja arvaan, että poliisiasema on lähellä ja kulman takana näen sen: Metropolitan Police Department. Tämä tie on kai nimeltään Bladenburg Road, tämä siis jos saan selvän kylteitä. Olen taas autokaupan luona. Seuraava kohteeni on Bladenburg, Maryland. Toivon sitä kautta pääseväni pois USA:sta.

Neljäs päivä, Washington DC

Taas ihminen suorissa housuissa ja valkoisessa kauluspaidassa. Hän tulee ulos joonialaisten pylväiden kannatteleman lipan alta, kuistilta. Itse talo on tiisti tiilitalo, joita on kaksi. Mies näyttää vähän Harvey Widsteinilta, mutta hänen kasvonsa on arvatenkin sumennetut.

Nyt on myönnettävä, että tapahtui niin, että jouduin takaisin ylös. En enää löydä tietäni tälle aurinkoiselle kadulle, mutta olen varma että tässä kaupungissa on monta aurinkoista katua. Pudotan itseni uuteen kohtaan. Täällä jos missä on mistä valita. mahdollisia teitä on mielettömästi. Mutta nyt kun pudotin itseni tähän, jouduinkin panoraamakuvaan.

Mitähän tästä sanoisi, olen kattoterassilla kaupungin yllä, jossakin korkealla. En kuitenkaan pääse liikkumaan, siksi minun on valittava toinen paikka. Mutta tarkastelen kuitenkin hetken tätä tilaa, johon jouduin. Periaatteessa koko idea on typerä. En tarkoita tätä paikkaa, vaan tätä blogia. Tuossa näen kaksi grilliä lattia on puisia lautoja, auringonottopaikkoja. Tuolla jossain näen ihmisen tietokoneen kanssa. Nyt pääsin sisätiloihin, hotellin käytävälle. Resident Lounge -lukee. No kyllähän tämä on hulppea paikka. Tulin toiselle puolelle, toiselle parvekkeelle. Tulin pohjoiselle terassille. Pudotan itseni jonnekin muualle. Mutta nyt kun tein sen, jouduin taas aivan samanlaiseen paikaan. Olen taas kattoterassilla ja arvaan, että tämäkin on hotellihuoneen sviitti. Vai olisiko tämä sittenkin jotain muuta, sillä tuossa on on sohva, jolla lasken 26 vierekkäistä tyynyä, tämä on siis pisin sohva, jonka voi kuvitella. Tuossa näen naisen, joka lukee kirjaa Eurotragedy. Hän on ainoa ihminen tällä terassilla, joka on ilmeisesti tarkoitettu tuhannelle ihmiselle. On elokuu 2018.

Tämä ei todella eroa mitenkään äskeisestä terassisa, täälläkin on puiset, ainakin puulta näyttävät lattialaudat, myös muuten puinen design ja vedenottopisteitä. Tuossa taas kaksi valtavaa kaasugrilliä ja katos, jonka alla on pitkä pöytä ja paljon paljon tuoleja. Kuitenkaan en saa selville, mikä tämä nimenomainen rakennus on, luen vain kyltin "Exit" josta en pääse mihinkään ja luen "Smoke Free Building". Nyt pudotin itseni taas muualle. Nyt näen vihdoin kadun. Mutta nyt ymmärrän, ettei tämäkään ole normaali Street View näkymä. Pääsen kyllä kadulle, mutta en pääse etenemään sillä, sen sijaan pääsen ainoastaan sisään rakennukseen, jonka oven päässä lukee 1640. Sisällä on marmoriset, kellertävät lattiat, seinät ovat valkoiset, kalusteet mustat. On valittava toinen paikka.

Nyt tulin taas ulos, nyt pudotin itseni taas jonnekin ja näen edessäni sinisen, suuren ja kuluneen roskalavan. Talot ovat hulppeita, mutta joku niistä todella näyttää vanhalta, vaikka vaikea uskoa uudesta maailmasta, vaikka onhan tämä vanhmepi maailma kuin Suomi. Olen kadulla, jonka nimi on vain kirjaimia ja numeroita. Tuossa katoksessa lukee 1350. Pääsen aivan kapealle kadulle talojen välissä. Nyt kun katson tässä ympärille, roska pönttöjen äärellä, näen että tämä voisi yhtä hyvin olla jostain itä-Euroopan maasta, juuri tämä kohta. Tuossa joku hioo levyä. Laattoen päällä on syksyn lehtiä. On syyskuu 2018. Tuossa tiilinen talo. Onpa sekasortoinen puhelinpylväs: johtoja kulkee jokaiseen suuntaan ja näyttävät olevan käsittämättömässä vyyhdissä. "Security notice. Parking lot under video surveillance". Tulin tältä vähemmän edustavalta kujalta takaisin autotielle. Nyt on Heinäkuu 2019. Tuossa parkkiruudun sisällä, kahden auton välissä mies kahden lapsen kanssa. Hän roikottaa ilmassa pienen lapsen polkupyörää.

Tuossa tulee vastaan harmaista harkoista rakennettu kirkko, joka voisi näyttää jopa katoliselta kirkolta, mutta on baptistikirkko. Aina kun törmään ihmiseen, hän häviää seuraavassa ruudussa. Katutasojen ikkunat ovat raskaasti raudoitetut. Paljon punaisesta tiilistä rakennettuja taloja kuten melkein missä tahansa, ilmeisesti. Tuossa muutto- ja siivousalan yrityksen pieni pakettiauto. Jostain syystä en tiedä, mitä kirjoittaisin lisää tästä paikasta, mutta toisaalta en ole löytänyt merkkiä siitä, mihin minun pitäisi seuraavaksi päätyä. Tuossa lukee Logan cirlce Laundromat, jonkinlainen pesula. Olisiko Lucia Berlinillä useampikin novelli, joissa ollaan pesulassa. "Wash and fold service", he siis silittävät maksua vastaan, miksi ei, hyvä palvelu aloittelevalle tai lopettelevalle bisnesmiehelle. Tuossa ravintola: Asian American. Chinese anf American Food. Sen kulmalla Planed Aidin vaate- ja kenkäkeräys. Taas roskalava, siinä lukee Bay Area. Tässä kohtaa tien yli alkaa kasvaa tuuheita puita, tavoittelevat ylhäällä toisiaan. Menen eteenpäin, puut loppuvat, käännyn satunnaisesti jonnekin. Hevos- koirasairaala, valkoinen pienistä tiilistä tehty laatikonmuotoinen rakennus. Menen eteenpäin ja taas tulen baptistikirkolle.

Kulman takana taas Baptistikirkko. Sen slogan on "Jesus never fails". Harhailen keksimättä ratkaisua. Ehkä on jäätävä Washingtoniin huomiseksi. Tämä on ollut astetta väsyttävämpi päivä, en voi sille mitään.