Orlando, East Pine Street. Ylhäällä lasisen talon katon tasalla lukee PNC, tässä vieressäni näen neljä postilaatikkoa. Nyt saan selville, että PNC on pankki. Pilvenpiirtäjä sanoisin, vaikka en tiedä miten sellainen määritellään. Joka tapauksessa uskomattoman korkea. Yhdessä postilaatikossa lukee UPS, yhdessä FedEx, yhdessä United States Postal Service. Aurinko paistaa korkealla, voidaan päätellä että tämä on keskipäivää. Kuva on otettu lokakuussa 2018. Tämä on tietysti siistiä seutua, talot hohtavat lasisina, nurmikko tasaista pankkirakennuksen edessä. Nurmella, kuinka kapea ja siisti nurmikaista, on kivipaasi. Siinä lukee 201 E. Pine PNC Bank. Kivipaasi näyttää kovasti hautakiveltä, jopa tiiviisti sen ympärillä olevat kukkaistutukset muistuttavat hautakukkia. En ole vielä matkallani joutunut hautausmaalle.
Tässä kuvassa näen vain joitain yksittäisiä ihmisiä, kaikilla suorat housut ja kauluspaita, ei pikkutakkia. Kliinistä, kovin kliinistä tämä. Ja varmasti hyvä niin. Kun etenen yhden kuvan eteenpäin tätä katua, sää vaihtuu. Aurinko menee pilveen, maisema tummenee. Myös auringon sijainti on vaihtunut, ilmeisesti tuon jättiläispankin taakse. Olen nyt kesäkuussa 2019. Siis tämä kuva on otettu tuolloin. Tuon hotellin näköisen talon edessä on muiden lippujen seassa Amerikan lippu. Tämän on pakko olla hotelli, sen kertoo jo pysähtyville autoille tehty väylä, siis takseille, jotka tässä pysähtyvät ja jättävät asiakkaansa. Ja nyt sen myös näen, tekstin ja logon: Embassy suites by Hilton. Mitä tämä tarkoittaa, saako täällä tavalliset ihmiset yöpyä, tuntuu hyvältä, ettei minun tarvitse kysyä sitä heiltä: istun kotona, aina ja ikuisesti kotona ja tällaiset sviitit jäävät minulta saavuttamatta. Minulta ja vaimoltani.
Ei saa teeskennellä, mentävä eteenpäin tätä Pine-tietä. On räikeän sininen talo. Kaksi pick-upia ja yksi maasturi. Sää ja vuosi vaihtelee jatkuvasti edetessäni. Rosalind Ave, mutta, missä. Tässähän lukee edelleen tuo äskeinen katu. Ei sillä väliä. Tuossa kävelee kaksi jenkkiä, isompi ja pienempi tyttö. Toisella napapaita ja jotakin kainalossaan. He kävelevät jalkakäytävällä, joka kuitenkin tarkemmin katsoen on paikoin aika halkeillut, taustalla auringossa kuivuvia puskia ja tiilitalo: Downtown Baptist Chruch of Orlando. On tullut taas aurinkoista. Tuossa vanhempi nainen rollaattoreineen tunkee autoonsa, joka ei ole Pick-up. Mangolia Ave: taas kerran, missä muka? En ymmärrä näitä tienviittoja kun kerran tässä risteävät tiet eivät kumpikaan ole tuon nimisiä. Tuossa baari Shots, toisella puolella Crow. En tiedä ovatko nämä baareja vai ravintoloita vai mitä. Tästä menee ohi kaksi miestä, molemmilla t-paidat ja farkut. Ehkä täällä Googlen kotimaassa tiet ovat kuvattuina kokonaisuudessaan, varsinkin tällaisessa downtownissa, joten voinen luottaa siihen, että pääsen täällä sinne minne tahdon. Mutta totuus on, että näissä maisemissa on jotakin todella unettavaa. Keskipäivän aurinko, tasaiset tiet kiiltävät ikkunat. Tässä kohtaa tie on mukulakiveä, mutta tuntuu kuin sekin jatkui yhtä tasaisena loputtomiin.
Jatkan kuitenkin samaa katua, sillä on parasta aina kulkea valitsemansa tie loppuun. Shakai, lukee ja happy hour. Mainostetaan kahdella eurolla oluita. Mustat kyltit, punainen ja valkoinen teksti, jotkut teksit oranssit. Talo tiilitalo, aivan mitäänsanomaton, tai ehkä pahempaakin on. Joskus entisaikoihin olisin tarttunut tuohon oluttarjoukseen. Nyt se tuntuisi typerältä. Kun katson taakseni näen kyltin: wrong way.
Tulen liikenneympyrälle, kovin maltilliselle ja hiljaiselle. Nyt näen taas kahden tytön kävelevän tuossa. Toisella mustat housut, toisella minihame. Kun jatkan eteenpäin samaan suuntaan liikenneympyrän jälkeen, E Pine muuttuu W Pineksi, olen tullut länteen. Mutta tie jatkuu samanlaisena. Mukulakivi on tullut jäädäkseen, se on tässä kovinkin punertavaa. Nyt vastaan tulee Pepsin rekka. Lavalla seisoo nuori mies. Kun näin punaiset korkeat tallinovet tiesin jo: tämän on oltava palokunta. Niin se onkin: Orlando Fire Station One. Talo punaista tiiliä, sellainen joka voisi olla meillä. Yritän katsella ikkunasta sisään paloasemalle. Mutta en kuitenkaan näe kuin heijastuksen, en voisi nähdä heijastuksestani edes omaa kuvaani, sillä en todellisuudessa ole tässä, en paikassa, en ajassa. Heti paloaseman jälkeen junarata.
Junaradan jälkeen näen oikealla puolellani laajan parkkialueen ja aukion takana suuren rakennuksen mieltä Fairwinds. Nyt kun astun askeleen eteenpäin, tämä yhtiön nimi muuttuu sutatuksi. Mikä siinä sitten onkaan syynä, en
tiedä. Tiedän olevani matkalla länteen.
En ole saanut vihiä seuraavasti määränpäästäni. Nyt tie vie sillan alle, jota ollaan ehkä vasta rakentamassa. Vastaani tulee auto, jossa istuu työmiehiä, tietenkin se on Pick-Up ja suuri, valkoinen. Kun olen kokonaan sillan alla, näen pylväiden reunustamassa tunnelissa, näen sekä edessäni, että takanani vain kirkkaan valkoisen valon. Kun tulen toiselta puolelta ulos, maisema ei juuri muutu. Mutta nyt olen tullut t-risteykseen. On valittava suuntansa.
Minulla ei ole nyt hajuakaan, kumpaan suuntaan olisi parempi edetä. Pitäisikö jättää koko leikki tähän. Taivas on avara ja jossakin kaukana näkyy suuri risti. On kokeiltava jotakin suuntaa. Näen, ettei oikealle saa kääntyä, mutta minä saisin, jos tahtoisin. Siksi tulee mieleen, että juuri sinne minun on tästä johtuen käännyttävä. Näen siltatyömaan, tai en saa tästä selvää, onko se siltatyömaa, vai tuleeko siihen junarata, mikä, mutta kuitenkin taso liikenteelle. Suuria teräspalkkeja kulkee vierelläni samaan suuntaan kuin minäkin, pari pientä nosturia, toinen väriltään sininen Taivaalla juuri lentänyt lentokone: näen sen vanan edessäni. Olen tiellä Hughey Ave. Rakennustyö on suuri. Nyt olen bussipysäkillä. Siinä lukee Washington Hughey. Olen tullut Floridan maatalousmekaanisen yliopiston College of Lawin luo. "Head, Hand, Field, Heart."
Näen oikealla puolellani kohoavan hohtavan ruohopengermän. Oikealla todella lyhyeltä ja leveältä näyttävä tumma mies - tai ehkä hän on vain poika - kulkee samaan suuntaan kuin minäkin - ei minnekään. Tie jatkuu, rakennustyömaa, aurinko ei hellitä. Nyt puolestaan vasemmalla puolella suuri rakennus. Siinä lukee Marriott. Sen edessä parkkialue, puoliksi tyhjä. Olen liikenneympyrässä. Jatkan edelleen, tie nimi on nyt N Hughey Ave. Vasemmalla näen bussin, jossa lukee suuri kirjaimin: feel whole. Tulen taas liikenneympyrän luo. Näen toisen bussin. Siinä lukee: Freedom (All-in-one Medicare Advantage Plans). Tässä tekninen koulu. Minusta vasemmalla.
Saatan olla tulossa kaupunkien väliselle tielle. Taas on siistin näköistä, ehkä tässäkin on hotelli tai pankki, tasainen nurmi, taas melkein luonnottoman vihreä. Olen oikeassa, tulen rampille. Tuossa mies, tummaihoinen seisoo autojen seassa. Mitähän se yrittää, vai yrittääkö mitään? Nyt vasemmalla näen veden. Vesi on kaukaa katsottuna kaikkialla samaa vettä. Olen menossa takaisin jonnekin, mistä on tultu. Vasemmalla näen kasvustoa, joka epäilemättä näyttää kovin villiltä. Vesialueen kasvustoa, kaikensävyistä vihreää. Tuossa on puu, jossa kukkii keltaisia kukkia, niin tuuhea ettei runkoa näy ollenkaan. Tämä on pitkä tie. En voi päästää itseäni kovin kauas. Seuraavaksi on mentävä Washingtoniin, on vain arvailtava ja arvottava, minne siellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti